Käytätkö asustuksessasi harmaata huivia? Tiedätkö, mitä se sata vuotta sitten olisi kertonut sinusta?
Yksi asia, joka minua erityisesti tympäisee, on “vanhojen hyvien aikojen” paatoksellinen kaipailu.
Uskovat harrastavat sitä erityisen paljon. Jostain syystä konservatiivisuudesta on joillekin tullut suorastaan kristillisyyden synonyymi.
Tympäisee siksi, että ainakaan minun muistojeni ja historiantietojeni perusteella eivät ne entisajat nykyistä kasevampia olleet.
Mikään aikaisempi vuosiluku ei ole sellainen, johon haluaisin palata takaisin.
Kun tällainen entisaikoihin hinkuaminen ei juuri koskaan perustu todelliseen entisaikojen tuntemiseen. Kyseessä on retrotopiaksi nimetty ilmiö, jossa viitataan menneisyyteen, joka mielikuvissa on hienompaa kuin mitä menneisyys koskaan todellisuudessa on ollutkaan ja tulevaisuuden suunnittelun sijaan palataan nostalgiseen entisyyteen. Valikoivasti muisteltu, ihannoitu utopia siirtää ja eristää huomion ja läsnäolon pois olemassaolevasta tilanteesta. Eräänlaista todellisuuspakoisuutta siis.
Epäilyttävästi tämä haluttu historianhetki, johon kaiken kehityksen haluttaisiin seisahtuvan yleensä on se, johon oman elämän parhaat ajat sijoittuivat. Se aika, jolloin osattiin, jaksettiin, oltiin kukkona tunkiolla ja parhaassa vauhdissa.
Sitten tuli uudet asiat, joita ei enää jaksettaisi eikä osattaisi opetella, uusi sukupolvi syrjäyttämään vanhat konkarit ja kelkasta putoaminen. Ei ihme, jos tuntuu että ennen oli kaikki paremmin.
Ongelma tästä kaihoilusta tulee, jos seurakunnassa tosissaan aletaan toteuttamaan ajan pysäyttämistä. Ensinnäkin, mikä on se tarkka vuosiluku, johon halutaan jämähtää? Eri ikäisillä “vanhat ajat” tarkoittavat eri aikoja. Jo muinaiset roomalaiset pitivät omaa aikaansa rappion aikana, ja kaihosivat kadonneeseen kultaiseen kauteen, jolloin moraali oli korkeampaa, miehet urheampia ja tavat uljaampia.
Ja eikö myös ole aika suuruudenhullua kuvitella, että juuri minun mieleiseni vuodet olisivat historian kulminaatiopiste ja Jumalan viimeinen sana vuosituhansia jatkuneelle muutokselle?
Entisaikaan juuttuneesta yhteisöstä tulee Amerikan amishien kaltainen kummajaisuus, jolla ei outoutensa takia enää ole mitään mahdollisuutta saavuttaa evankeliumilla ulkopuolista maailmaa.
Suurin ongelma kuitenkin on, että entisajat eivät oikeasti ole olleet parempia. Aika kultaa muistoja ja ikävät puolet häipyvät unohduksiin. Ehkä huonommin olleita asioita ei ole edes huomioitu. Ei oman aikansa kaikkia ilmiöitä välttämättä tunne tai niitä liian lähellä oleminen sokeuttaa ymmärtämästä niiden merkitystä.
Oikeasti historiaa tuntevista tuntuu omituiselta, että joku (varsinkin kristillisen moraalin takia) vasiten haluaisi takaisin ajat, jolloin Suomessakin esim:
- naisilla ei ollut äänioikeutta
- perheväkivalta oli suositeltavaa
- heroiinia sai ostaa apteekista
- lapsia joutui nykyistä useammin seksuaali- ja henkirikosten uhreiksi
- prostituoituja oli enemmän kuin nykypäivänä
- kunniallinen perheenisä piti velvollisuutenaan opastaa poikansa bordellien asiakkaaksi
Mielestäni maailmanhenkisyyttä on, että juuttuu johonkin yksittäiseen maailmanaikaan niin ettei kykene olemaan luontevasti siinä hetkessä, jossa tosiasiallisesti on tarkoitus olla.
Sillä kuinka voimme vaatia parannuksentekoa jumalattomilta, jos itse annamme esimerkin muutoskyvyttömyydestä ja jästipäisestä tottumuksiin jumiutumisesta.
Ja eikö aidosti jumalallisessa ohjauksessa olevan pitäisi olla kulttuurillisesti edelläkävijä, uudenluoja ja ympäröivää maailmaa muuttava voima eikä perässälaahaaja, valmiita latuja hiihtävä ja jälkijunassa myöhästelijä?
Niin, se harmaa huivi. Se oli 1800 luvulla annetussa keisarillisessa ohjesäännöksessä suosituksena merkiksi, jotta asiakas tunnisti kadulta seksiä myyvät naiset.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti