Taistelukutsu

Edellisessä kirjoituksessani kysyin, onko pahaa vastaan taisteleminen helppoa kuin kakun syönti. Että jos vain tarpeeksi likelle tälläytyy Äärimmäistä Pyhää Jeesuksen liepeisiin takertuneena, niin rohkeneeko mikään paha vähääkään vaivaamaan?

No, ei ole niin helppoa.

Hyvän ja pahan välinen taistelu on todellista sotaa. Joka tosissaan käy pahan voimia vastustamaan, saa ihan varmasti iskuja osakseen. Tavalla tai toisella.

Jossain vaiheessa tästä asiasta rukouksessa kysellessäni Jumala antoi minulle jotakuinkin tällaisen runon:

Kerronko sodasta?
Oletko kuullut sotatorven toitotuksen?
Entä sotahuudon kun se nousee leiristä ennen hyökkäystä?
Lähditkö mukaan ase tanassa ryntäämään päin vihollista?
Vai selititkö itsellesi paikkasi olevan
kaukana rintaman takana huoltojoukoissa?
– Vaikket edes soppatykkiä osannut lämmittää,
etkä rikkoontunutta haarniskaa paikata
haavoittuneiden hoitamisesta puhumattakaan.
Silti selitit kaikille
että vaikka et mitään hyödyllistä tehnytkään,
oli sotanne Ylipäällikkö
sinut sinne jotain salattua tarkoitusta varten asettanut.

Kuule kun kerron:
sota ei ole paraatimarssia
liput liehuen hurraavan yleisön edessä.
Vaikka siihen sinä mielelläsi osallistuit.

Sota on revittyä lihaa,
murskattuja luita,
tulehtuvia haavoja joita kärpäset kaluavat
ja omaan likaasi hukkumista.
Hämminkiä, kun et enää tiedä
kuka on ystäväsi ja kuka vihollinen.
Pimeyttä, jossa et näe
Ylipäällikkösi merkkisoihtua jota seurata.
Uupumusta, jossa et enää muista
mikä oli se asia, jonka takia kannattaa kuolla.

Lähdetkö silti kun sotatorvi soi nyt kun tiedät tämän?
Lähdetkö voittamaan vai taistelemaan?
Seuraatko Ylipäällikköäsi luottaen
että eksyttyäsi Hänestä
ja jouduttuasi väärälle puolelle
kun sinä ja koko armeija ympärilläsi
lyödään häviöön
voittaa Hän silti oman taistelunsa
ja lopuksi käy kokoamassa kentältä omat kaatuneensa
ja vie heidät oman voittonsa valtakuntaan.

Lähdetkö?

-Ulla Rautiainen-