Pahan jälkeen

”... hänen (Hitlerin) hahmonsa kasvoi ja kohosi sfääreihin, arjen yläpuolelle. Myytti sai uskonnon piirteitä. Führerinä ja valtakunnankanslerina hänestä tuli menestyksensä ansiosta messias, joka oli liitossa Jumalan johdatuksen kanssa. Uskonnollinen symboliikka ja kielenkäyttö heräämisestä ja ylösnousemuksesta aina aameneen asti olivat osa hänen esiintymisiään.”

Florian Hubertin kirja Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945 käsittelee natsisaksan tuhon jälkeistä aikakautta ja minkälaisilla menetelmillä entiset natsit tekojaan käsittelivät.

Natsismista ei haluttu luopua helpolla. Niille, jotka oli hyväksytty arjalaisiksi yli-ihmisiksi, natsismi oli loistava aate, joka tarjosi suunnattomia mahdollisuuksia. Hitler oli jumalan kaltainen pelastaja johdattamassa valittujaan pois ankeasta mitättömyydestä kohti mielikuvituksellisen ylevää tulevaisuutta. Käsitys omasta yli-ihmisyydestä ja oman kansan ylivoimaisuudesta oli huumetta, johon oli tullut riippuvaisuus.

”Saksalaisten sinnikäs taistelu ja käsittämättömän pitkä vastarinta eivät selity pelkästään hallinnon pakkovallalla ja sen propagandalla. Heitä ajoi pelko tyhjyydestä ja elämän tarkoituksen menettämisestä.”

Mielipuolisuuteen asti pidettiin vielä viimeisillä hetkilläkin yllä mielikuvaa voitosta:
” ...19 huhtikuuta hän osallistui Hitlerjugendin juhlaan Berliinin olympiastadionin kupukattoisessa salissa. Venäläisten tykistön jyly kuului jo idästä, kun he veivät vielä kerran läpi kymmenvuotiaiden poikien ja tyttöjen jäseneksiottoseremonian.”

Vääjäämätön loppu kuitenkin tuli. Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan ja sodan hävinnyt kansa jäi selviämään tuhosta miten kukakin taisi.

Moni ei muuta pakotietä katastrofissa keksinyt kuin kuoleman. Valtaisia itsemurha-aalto hyökysi hävinneen kansan ylitse. Kymmenettuhannet ihmiset päättivät mieluummin päivänsä oman käden kautta kuin jäivät elämään sortuneiden unelmiensa raunioille.

Tietenkin suurena vaikuttimena itsemurhaepidemiaan oli myöskin se raaka kohtelu, jolla liittoutuneiden sotilaat hävittyä viholliskansaa käsittelivät, mutta se ei selitä kaikkea. Keskitysleirivangitkin joutuivat kestämään käsittämätöntä väkivaltaa ja häväistystä, mutta itsemurhat eivät tuhoamisleireillä koskaan yltyneet vastaavaan mittakaavaan. Kauheimmissakin oloissa enimmäkseen elämästä haluttiin yhä pitää kiinni.

Florian Hubertin arvion mukaan yli-ihmisyyden hurmoksesta heräävien natsien kirouksena oli syyllisyys, tiedostettu tai tiedostamaton, jota ei natsien uhreilla taakkanaan ollut. Natsit olivat tehneet kauheita tekoja, jotka nyt väistämättä tulivat näkyville ja jotka koko muu maailma tulisi tuomitsemaan. Sellaisen oivaltaminen kävi ylivoimaiseksi monelle mielelle.

Ne, jotka jäivät eloon, valitsivat selviytymiskeinokseen muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sekä tosiasioiden että syyllisyytensä kieltämisen:
”...ei tahtonut uskoa … sanomalehtien ja ilmoitustaulujen valokuvia ruumiskasoista. Pelkkiä valheita, hän sanoi itselleen. Kaikki parjasivat sitä hyvää ja suurta, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä.”

Liittoutuneiden vangitsemat natsit:
”...eivät kyseenalaistaneet uskonsa kulmakiviä (Hitleriin) kertaakaan, kun he viettivät päivät pitkät joutilaina ja kuulusteluissa. He tunsivat itsensä maan uskollisiksi ja puolustivat vakaumustaan. Kun vartijat näyttivät heille valokuvia ruumiskasoista ja kuolevista keskitysleirivangeista, he väittivät niitä lavastetuiksi. Ainoa heikkous, jonka he sallivat itselleen, oli itsesääli.”

Itsesäälistä tuli syyllisyyden väistämisen mahdollistava väline:
”Sodan lopun väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Se oli kätevää, sillä:
”Uhriuden tunne... vapautti heidät pakosta tutkia omaa omaatuntoaan.”

Silminnäkijät kertoivat:
”Hän näki kaikkialla saksalaisten pakenevan todellisuutta. Kun hän puhui heidän kanssaan, he kuittasivat muiden kärsimyksen omalla kärsimyksellään. Kun hän kritisoi heitä siitä, he kiistivät syytökset jäätävästi. Kun hän kysyi heiltä katastrofin syitä, he väistivät ja viittasivat epämääräisesti ihmisten pahuuteen. He kieltäytyivät jyrkästi näkemästä oman kulttuurinsa arvojen romuttumista. Silti heidän ajatteluaan hallitsi menneisyys, torjuivatpa he sen tai eivät. Keinot, joiden avulla Arendt näki heidän livahtavan vastuusta, olivat itsesääli, huomion suuntaaminen muualle ja turtuminen. Tapahtuneen kieltäminen onnistui, koska ihmisiltä puuttuivat aidot tunteet.”

”Tämä yleinen tunnekylmyys sekä ilmeinen sydämettömyys, joka toisinaan peitetään halpaan tunteiluun, on kuitenkin vain silmiinpistävin oire syvään juurtuneesta, jääräpäisestä ja ajoittain julmasta asenteesta, jolla he kieltävät sen, mitä todella tapahtui, ja kieltäytyvät selvittämästä tilejään sen kanssa.”

”...liitoutuneet ... ihmetelivät sitä, että tuskin kukaan myönsi olleensa mukana tapahtumissa.”

”Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä kenraalit ja puolueen aluejohtajat, ministerit ja ylipäälliköt esiintyivät väliin huonomuistisina ja tietämättöminä, väliin alistettuina ja ylemmältä taholta ohjattuina. Jopa natsieliitin huiput väittivät olleensa vain Hitlerin toimeenpanevia käskyläisiä.”

Hitler oli kuollut, kaikki syy oli helppo vierittää ylimmän johtajan päälle, tuskin kukaan muu koki olevansa vastuussa mistään. Vaatimukset asioiden selvittämiseen kohtasivat tyrmistynyttä vastarintaa kuin heille tässä oltaisi nyt pahaa tekemässä:
”Hän halveksi vaatimusta, että menneen vuosikymmenen tapahtumat oli selvitettävä oikeudessa.”

Kansa lukkiutui pitkäkestoiseen traumaan, kun vilpitöntä katumusta ja syntien tunnustamista ei tapahtunut.

Natsisaksan tapahtumat eivät ole ainoalaatuinen ilmiö tämänkaltaisesta syyllisyyden torjunnasta, mutta niin selkeä ja kiistämätön, että sitä on helppo käyttää esimerkkinä.
Maailma on täynnä eri kokoisia, eri ideologioihin pohjautuvia ja eri ilmiasussa esiintyviä ihmisyhteisöjä, joissa on tehty tai tehdään pahoja asioita ja rikosten esilletullessa kieltäydytään ottamasta mitään todellista vastuuta tapahtuneista.

Väistömekanismit tahtovat olla hyvin samankaltaisia. Tosiasioiden röyhkeä kieltäminen, huomion suuntaaminen muualle, syyllisten tekeytyminen uhreiksi ja tunne-elämän jähmettäminen niin ettei omatunto pääse vaivaamaan.
Hintana on ihminen, joka elää torjuntamekanismiensa muurien sisällä menettäneenä kosketuksensa sekä todelliseen itseensä että itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen.

Siksi Jumala on asettanut syntien tunnustamisen ehdoksi pelastukseen. Jumala haluaa tarjoamassaan pelastuksessa ihmisen vapautuvan kokonaisvaltaisesti, eikä se ole mahdollista niin kauan kuin syyllinen piiloutuu valheellisten suojaustensa taakse.


-Ulla Rautiainen-