Tuomio vai toteamus?

...mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva (Moos.3:16).

Oliko se tuomio ja käsky näin olla? Vai surullinen toteamus, että tästälähin ihmiskunnassa tulisi vallitsemaan jatkuva sotatila, jossa vahvemmassa asemassa oleva tulisi alistamaan heikommassa olevaa minkä tahansa verukkeen oikeudella; rodun, syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen. Ihmiskunta olisi aina jaettu alistajiin ja alistettuihin. Ei koskaan enää yhtenäinen niin kuin ennen syntiinlankeemusta. Ja koska sillä hetkellä paikalla oli vain ne kaksi, ja niistä mies oli se vahvempi osapuoli, alkaisi hän vallitsemaan sitä toista ja niin jatkuisi ja siitä laajenisi kaikkiin mahdollisiin alistamisen muotoihin niin kauan kuin ihmiskuntaa olisi olemassa.

Tuulen viemästä Perikatoon kirjoituksessani käsittelin rodun perusteella orjuuttamista ja tuhoamista. Marie Antoinetten kakuissa syntyperäisen säätyjaon epäoikeudenmukaisuutta ja Oopiumia kansalle pieleen menneen kristillisyyden aiheuttamaa vääryyttä, joka päättyi uskovien vainoamiseen. Edellinen kirjoitus Gaddafin haaremista puhui naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kaikissa käsitellään oikeastaan samaa aihetta. Kollektiivista väkivaltaa, jossa jonkin uhrin ominaisuuden perusteella väkivalta oikeutetaan. Jossa väestö on jakaantunut niihin, joilla on etuuksia ja oikeuksia ja niihin, joilla ei ole. Jossa vahvemmassa asemassa oleva alistaa heikompaa.

Gaddafin rikokset eivät olleet pelkästään yhden hullun tekosia. Siinäkin on kyse kollektiivisesta rikoksesta. Libya on patavanhoillinen maa, jossa ei naisilla juuri oikeuksia ole. Ei ollut ennen Gaddafia, ei Gaddafin aikana, eikä senkään jälkeen. Äärimmäisen patriarkaalinen yhteiskunta teki naisista puolustuskyvyttömiä uhreja. Kun naisten kollektiivinen sortaminen oli laillistettua ja kaikilla tasoilla vallitsevana tapana, hierarkian huipulla olevan tarvitsi vain käyttää järjestelmän sisälle rakennettua vääryyttä hirmutekojensa mahdollistamiseen.

Gaddafin haaremin naisten tarinat eivät valitettavasti pääty hyvin. Entisten seksiorjien on hankala jatkaa elämäänsä. Naisvihamielinen yhteisö loppupelissä sysää syyn raiskauksista uhrien päälle. Kirjaimellisesti; avioliiton ulkopuolinen seksi (ainakin naisille) on rangaistava rikos eikä siinä kysytä oliko teko omasta halusta vai vastentahtoisesti tapahtunutta. Raiskattu voikin siis olla se, joka päätyy vankilaan. Oikeutta on mahdotonta saada edes silloin kun raiskaaja on vähäinen mies, saati kun tekijä on kaiken lain yläpuolella oleva hirmuvaltias.

Kotonakaan ei ole turvassa. Häväisty nainen pilaa suvun kunnian ja kunnian palauttamiseksi riesaksi käynyt nainen helposti heitetään kodista ulos ellei peräti tapeta. Avioliittoon pääsystä tulee poissuljettu mahdollisuus; miehet haluavat neitsytmorsiamia ja käytetty nainen vetää puoleensa vain hyväksikäyttäjiä, jotka eivät laillista suhdetta tarjoa. Syvästi traumatisoituneella ja nuoruutensa Gaddafin kellareissa viettäneellä ei paljoa elämässä selviämistaitoja ole. Ilman apua ja tukea monesti ainoaksi vaihtoehdoksi jää prostituutioon ajautuminen ja se onkin sitten päätepysäkki.

Gaddafi ja Gaddafin hallinto kaatui, mutta se ei korjannut naisten tuhottuja elämiä. Naisten häpeä jatkuu elämän loppuun asti.

Koska ympäröivä yhteisö sallii niin käyvän. Koska kollektiivinen naisiin kohdistuva väkivalta ei kaatunut Gaddafin mukana.

-Ulla Rautiainen-