maanantai 13. helmikuuta 2017

Pahan psykologiaa


"...Pahassa on
kauhistuttavan varmaa vain yksin tämä: Pahaa on."

J.R.R.Tolkien: Mythopoeia


Jotkut uskovat Jumalaan, mutteivat paholaiseen. Jotkut uskovat paholaiseen mutteivat Jumalaan. Joidenkin mielestä Jumala on paholainen tai Paholainen jumala. Ja joidenkin mielestä kumpaakaan ei persoonallisena, vaikuttavana voimana ole vaan siihen päinkään horisevat ovat mielikuvitusmaailmaan eksyneitä järkiheittoja.

Pahaa kuitenkin on, se nyt on ilmeistä kuin isku koivuhalolla takaraivoon.
Totta kuitenkin se, ettei kaikkeen pahaan paholaista tarvita. Ihminen osaa pilloja tehdä ilman pimeyden ruhtinaan apujakin.

Joskus kuitenkin pahalla on syvempikin ulottuvuus kuin pelkkä inhimillinen ilkeys.
Kun sellaisen kohtaa, onkin niin sanotusti paha merrassa.

Kun ylitodellinen ja absoluuttiseksi tislattu pahantahtoisuus katsoo vastaan ihmissilmien kautta ihmiskasvot kehyksinään ja ihmisruumista työkalunaan käyttäen... Tai kun jonkun ihmisen vaikutuspiirissä on kuin mieltä imettäisiin irti omasta tahdosta ja sielu putoaisi syöksykierteeseen kohti tyhjyyden pohjattomuutta... Kun ihmissielu hukkuu oman mielensä sisällä asuvaan pimeyteen... Kun mielen on vieras voima lävistänyt kuin sisälle asettunut loiseläjä...

Sitä kutsutaan riivaukseksi.

Siihenkin asiaan kannattaa jonkin verroin perehtyä. Kuitenkin muistaen, kuten Tolkien Elrondin suulla sanoo: ”On vaarallista tutkia liian syvällisesti Vihollisen taitoja.” Kas, kun tarpeeksi kauan tuijottaa pimeää, alkaa se tuijottaa takaisin.

Jota kiinnostaa enemmän tietää pahan olemuksesta, suosittelulistani kärjessä on Scott M. Peck:in kirja Pahan psykologia. Kirjoittaja on psykiatri, joka työssänsä törmäsi omituisiin tapauksiin, joissa kummallisuudet uivat jo niin syvissä vesissä, ettei uimataidoksi riittänyt pelkkä psykologia.

Hän alkoi tutkia mahdollisuutta riivajahenkien vaikutuksesta ja otti yhteyttä eksorkisteihin. Aluksi skeptisesti, niin kuin tiedemaailmassa kuuluukin, mutta sitten tuli eteen aito tapaus: ikivanha matelija katsoi ihmissilmien kautta manaajiin ja pilkkasi heitä.

Shokeeravasta aiheesta huolimatta kirja pysyy järkipäisessä tasapainossa, mitä ei kaikista tämän aihepiirin kanssa askartelevista voi sanoa. Tällä alalla kun vaanii vaara kaatua kahteen ojaan: toisaalla yliluonnollisuuden kieltäminen kaiken selittämisellä psykologisina ilmiöinä, toisaalla kaiken hengellistäminen niin että todellisuudesta tulee kuin jännittävä tietokonepeli, jossa demonit vaanivat kaikkialla aina ovenkahvoja myöten niin että normaalielämä käy mahdottomaksi.

Peck ei myöskään romantisoi pahuutta viettelevän mefistomaiseen loistokkuuteen – tunnettehan sanonnat: syntisen hyvää, demonisen kaunis jne..., joissa paha käännetään positiiviseksi määreeksi – vaan kuvaa pahuuden pelkästään turmelevana, rappeuttavana ja mahdollisuuksia rajoittavana vaikutuksena. (Kuin Harry Potterin Ankeuttajat, sivumennen sanoen.)

Peck kuvaa pahuutta arkipäiväisyyden ja hyvää tarkoittavan kunniallisuuden kulisseihin kätkeytyneenä, niin kuin tosielämässä paha yleensä esiintyykin. Harvempi pääsee oikeasti todistamaan kauhuelokuvissa esitettyjä infernaalisia manifestaatioita, mutta tavallista arkipäivän pahuutta kokemuksissamme on niin paljon, ettei sitä enää edes epänormaaliksi käsitetä.

Pahan psykologia kirja kuvaa pahuutta yksilötasolla, mutta vielä salakavalampaa on pahuuden kätkeytyminen ihmisyhteisön toimintamallien, lainsäädännön ja käyttäytymistapojen rakenteisiin oli sitten kysymys koko ihmiskunnasta, valtioista tai pienemmistä yksiköistä, kuten vaikkapa kristillisestä seurakunnasta.

Kun pahuus on järjestelmän rakenteissa, ei kukaan koe olevansa syyllinen tai vastuussa. Eikä kukaan (ainakaan järjestelmästä etua saava) koe velvollisuudekseen purkaa vääryyttä aiheuttavia ja mahdollistavia systeemejä.

Syntyy kollektiivinen pahuus, joka päällepäin näyttää järjestykseltä, perinteiden kunnioittamiselta ja laillisuudelta. Järjestys vain on keskitysleirin tai orjaplantaasin järjestystä, perinteet, niin kuin sääty-yhteiskunnassa sukupolvelta toiselle siirtyvää sortoa ja laillisuus väärin tulkittua oikeutta ja väkivallan tekemistä vinoutuneen lain varjolla kuten naisilta alamaisuutta vaativissa uskonyhteisöissä.

Tämä on pahan ovelaa ”hajota ja hallitse” taktiikkaa. Kun yhteisön sisällä toisille jaetaan ilmaisia etuuksia ja toisilta riistetään niitä, ajetaan väki (ainakin henkiseen) sotatilaan keskenään. Uhreja tulee molemmin puolin. Yhteisön tapa tehdä pahaa omille jäsenilleen on mieletöntä kuin ruhjoa oikealla kädellä vasenta kättä. Koko yhteisö siinä rampautuu ja toimintakyky heikkenee.

Eräs libyalainen mies kertoo: ”Gaddafi ahmi vaimoani kuin ruokaa niin että vaimoni alkoi vihata sitä että oli nainen”. Siinä kiteytyy alistamisen pahuuden päämäärä: häpäistä uhri niin perusteellisesti, että hän itsekin näkee itsensä halveksittavana, inhoaa sitä mitä on ja alistuu sortoonsa pitäen sitä jopa oikeutettuna.
Valhe on täyttänyt tehtävänsä ja paholaisen nuoli osunut maaliinsa. Ihminen, Jumalan kuvaksi luotu ja kruununjalokivi Jumalan sydämessä syöksyy itsevihan kurimukseen ja itseinhossaan lopulta vihaamaan myös Luojaansa, joka hänestä tällaisen teki; naisen, mustaihoisen, halpasyntyisen... minkä tahansa, joka alensi hänen arvonsa mitättömäksi ja tuhosi elämän.

 Eikä siinä sortajillekaan koidu hyvää. Vääryydelle perustuvassa vallankäytössä joutuu sulkemaan silmiään niin monilta tosiasioilta ja muokkaamaan järkeilyään niin oudoille urille (varsinkin jos samalla haluaa pitää yllä mielikuvaa itsestään hyvänä ihmisenä), että todellisuudentaju muissakin asioissa hämärtyy.

Persoona turmeltuu, megalomaanisiin mittasuhteisiin kasvava ylimielisyys ja röyhkeys vievät hybrikseen, jossa hulluus häämöttää vastassa. Armoa on, jos silloin vielä saa Nebukadnessarin kohtalon (Daniel 4) ja tulee jumalallisella voimalla pudotetuksi itsepystyttämältään jalustalta nöyryyttä oppimaan.



-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti