Uneksijan unelma

Oletko nähnyt paratiisiin? Hetkeen luomisen aamussa, jolloin maailma vielä oli ehjä?

Ennen kuin kaikki särkyi. Ennen kuin syntiinlankeemus tapahtui. Ennen kuin ihmiskunnasta tuli kodistaan karkotettuja pakolaisia, jotka unohtivat alkunsa. Ennen kuin paratiisi siirrettiin tästä maailmanpiiristä pois. Ennen kuin maailmasta tuli kuin tuhansille paloille pirstoutunut peili, joka vääristää kuvaa tuntemattomaksi ja pilkkaa sitä alkuperäistä ajatusta, joka sen tekijällä siitä kerran oli.

Silti, voiko uneksijan elämässä olla hetkiä, jolloin näkee peilinsirpaleen ohitse? Voiko maailma millä hetkellä tahansa kääntyä ympäri ja paljastaa kivisen kuorensa alle kätketyn sisustan tai taivaat aueta ja taivaankappaleet siirtyä syrjään ja mitä kummastakin puolesta näkisi? Odotetun vai odottamattoman?

Ehkä tämän:

Siellä on metsä, jossa tavattomiin korkeuksiin nousevat puut kohottavat tummat ja ornamenttimaisen symmetriset oksansa holvimaisiksi katoiksi kaareutumaan ja sakea lehdistö varjostaa pylväsmäisiä runkoja. Jokainen puu on erilainen, yksilöllisen muttei yksikään erilaisuudessaan toisiinsa sopimattoman muotoinen tai näköinen vaan yhdessä muodostamassa toisiaan täydentävää kokonaisuutta.
Ja tuoksuva tuuli huokuu metsän syvemmistä sydänosista. Niissä metsän uloshengittämissä tuoksuissa on kaikki metsän aromit sekoittumattomina; lehtiä, havuja, pihkaa, mahlaa, kosteaa multaa, rehevää ruohoa ja makeaa vettä. Sitä on hyvä hengittää.

Metsä on saanut alkunsa joskus. On syntynyt tietyllä hetkellä, ei aina olleena ja oli vielä maailmassa ollessaan sisällä ajan piirissä. Se on se metsä, josta kaikki maailman metsät ovat saaneet alkunsa. Maailmojen metsän siemen ja se on ikivanha.
Tämä tieto välittyy metsästä väreillen liikkuvasta ilmasta yhtä selvänä kuin tieto ruohon vihreydestä tai veden nousu juurisuonista runkoihin ja lehtiin. Itsestäänselvänä olevana asiana, jota ei ole mielekästä kyseenalaistaa. Metsän ikivanhuus vain on tosiasia ja se vaatii asianmukaista arvostusta metsälle.

Eikä näiden puiden iällisyys ole lahoavaa eikä kuivettuvan kelottuvaa loppua kohti kulkevaa ja maan multaan hajoavaa vanhuutta, vaan jokainen puu on saavuttanut koossaan, muodossaan ja lujuudessaan sellaista mahtavuutta, johon omassa maailmassamme näkemät keskenkasvuisiksi jääneet puut eivät milloinkaan ehdi ennen kuin jo kaatuvat puuelämän alkeitakaan oppimatta.

Tämän metsän kasvustossa sen hauraimmatkin taimet saavat mahdollisuuden kasvaa edellytystensä mukaisessa kasvussaan. Kasvit eivät kasva elintilasta kilpaillen ja toisiaan tukahduttaen vaan päinvastoin antaen tukea ja vahvistaen toisiaan. Toisiinsa lomittunut juuriverkosto kuljettaa vettä ja puuttuvia ravinteita karumpien alueitten kasveille ja jo suuremmiksi kasvaneet yksilöt tarjoavat oksiaan ja lehtiään eläinten syödä säästäen huolellisesti vastasyntyneiden taimien hentoja kasvivartaloita ylivoimaiseksi käyvältä riipimiseltä. Kaikki on sopusointuista ja huomaavaista, ja näiden puiden alla tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Ja sitten läikähtää metsän varjosta valo, vielä metsääkin vanhempi voima ja se lähestyy puitten alta kävellen ihmisen muotoisena ja kauniina. Tulija on Metsän Hallitsija ja hän on se, joka aikoinaan oli istuttanut metsän ensimmäisen puun ja metsä on osa hänen laajaa puutarhaansa.

Hänen lempeän kaunis olemuksensa on valkoisesta valosta rakennettu ja valoa vuotaa hänestä ulos virtoina jääden askelten jälkiin niin että hänen takanaan polku hohtaa kultaisena vanana luoden metsään uudenlaista hohdetta, jota kohti kaikki kasvillisuus välittömästi alkaa kääntyä.
Hän liikkuu kuin musiikki, pehmeästi, rytmikkäästi, melodisesti kuin olisi näkyväksi tullut sävelmä kuin äänetön laulu joka huokuu ulos hänen kehonsa kauniin hallituista liikkeistä synnyttäen mielikuvaa kuin hänestä tulvisi ulos sinfonioita, koraaleja, oratorioita ja muuta riemukasta juhlamusiikkia, joka jää hänen ympärilleen ja läheisyyteen kuin tuulenpyörteet tai suitsukkeen kiemuraisesti liikkuva savu kiertämään, vaikkei minkäänlaisten soitinten, laulajien tai kuorojen ääntä kuulukaan.

Ilmeisintä hänessä on hänen läsnäolevaisuutensa. Häntä ei voi sivuuttaa, olla huomioimatta vaan kaikki aistit halusipa tai ei, suuntautuvat häntä kohti joko vastaanottamaan tai raivokkaasti vastustamaan, lähestymään tai pakenemaan, mutta välinpitämätön ei voi olla. Hän on kaiken keskipiste ja on kuin koko ympäröivä maisema suuntautuisi pelkästään häntä kohti ollen vain kehyksinä hänen olemiselleen.

Siinä uneksija kohtaa Maailmojen Valtiaan, tämänpuoleisen, toisenpuolisten ja kaikkien olevaisuuden kerrostumien itseoikeutetun kuninkuuden. Sen tapaamisen jälkeen hänen kaipauksensa itsestäänselvästi kohdistuu nyt ja aina enemmänkin tähän ihmeelliseen henkilöön kuin siihen maailmaan, josta tämä ilmestyi.

Häneen, joka sanoi nimekseen Maailman Valkeus.


-Ulla Rautiainen-