Päästä sinne ylös, pyysin,
missä Sinun valtavat vetesi loiskuavat,
mistä elämän virta saa alkunsa.
Ja näin, ettei se olekaan mikään pieni puronen hiljaa lipumassa,
jossa tuskin kengänpohjat saa kasteltua yli harpatessa.
Vaan valtava hyökyvesi,
joka jyrisevinä koskina,
huimaavan korkeina putouksina
ja mahtavana tulvavuoksena
syöksyy leveänä ja syvävetisenä maan halki,
ja jonka rannat ovat tiheänä viidakkona,
kosteuden kasvattamia runsashedelmäisiä puita.
Ja siihen virtaan Sinä käskit minun kanoottini työntää.
Niin, lupasit sentään tulla mukaan veneeni perälle ohjaamaan,
mutta uskaliasta se silti olisi.
Mutta kun Sinä haluat jotain,
niin sehän kyllä tehdään!
Istuit jo mela kädessä tukevasti perälaudalla
ja jotenkin sait minut siirtymään rannalta
vedessä kelluvaan kanoottiin.
Ja sitten jo työnsitkin alusta
irti rannasta keskelle uomaa.
Ja kehoitit minua ottamaan airon käteeni
ja melomaan niin kovaa
kuin käsistä voimaa lähtisi.
Voi hirvitys,
tiedätkö Sinä ihan varmasti aina
mitä olet tekemässä,
ja panet vielä minutkin tekemään?
Katso nyt tätä virran vauhtia,
miten kovaa se kanoottiamme vie!
Noita korkeiksi pärskähteleviä kuohuja
ja syviä pyörteitä
vedestä kohoavien kivien välissä!
Olinhan aina hylännyt kaiken,
jota en voinut hallita.
Mutta Sinä olet villimpi ja hurjempi
kuin tahtoisinkaan.
Eikä kiittämätön tuntoni
ymmärrä vapautuksesi määrää
kun en millään uskaltaisi astua häkkini ahtaudesta
salisi suurenmoiseen avaruuteen.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti