Toinen Maailma on toisenlainen. Todempi, alkuperäisempi, jotenkin oikeampi, vahvempi ja ehjempi ainakin. Aina kun on saanut vilahduksen Toisesta Maailmasta, tuntuu tässä todellisuudessa oleminen kuin olisi jäljennöksessä. Kuin kuulisi kaiun, muttei itse ääntä. Kaikki on melkein oikein, mutta silti niin kuin rikki. Kuin pienillä säröillä, valmiina hajoamaan milloin tahansa. Kaikki huutaa puutetta jostain. Vaillaolevaisuus on ilmeistä. Jotain ei ole. Jotain on mennyt, lähtenyt pois eikä ole palannut.
Mutta Toinen Maailma on puhtaanselkeä, syvänkirkkaampi ja olemisen läsnäolo on kaikkialla. Se, mikä täältä puuttuu, on siellä ja on vastaansanomattoman väkevänä ja suorastaan tunkeilevan lähellä olemassa ja todellisena. Ja kuitenkin Uneksija ymmärsi, että se mitä hän Toisesta Maailmasta sai nähdä, oli vain paperinohut häivähdys, kuin perhosen huokauksen synnyttämä ilmanliikahdus hirmumyrskyyn verrattuna. Mutta sen vähäinenkin kokeminen synnytti Uneksijassa kiihkeää kaipausta, joka poltti mieltä ja halua ja ajoi etsimään.
Toisen Maailman Metsä toivotti hänet tervetulleeksi ja antoi hänelle ihmeellisen talon asuttavaksi. Öisin talo oli tavallisen näköinen pyöreärunkoinen hirsimökki, jonka vankassa suojassa hän sai turvallisesti ja mukavasti yönsä viettää. Mutta aina päivisin mökin hirret heräsivät takaisin kaatamistaan edeltäneeseen puuelämäänsä ja ponnahtivat paikoiltaan pystyasentoon, kasvattivat äkisti juuret ja oksiston ja seisoivat elävinä puina muodostaen metsän siihen kohtaan, jossa öisin oli talo. Yöksi puut taas vetivat oksansa ja juurensa runkonsa sisälle ja lakoutuivat seinien, lattian ja katon muotoon pinoutuen ja ollen taas erehdyttävästi tavallisen näköinen hirsimökki.
Niinpä monet ohikulkumatkalla olevat vieraat, jotka pyysivät ja saivat yösijan talosta, kokivat melkoisia yllätyksiä, ja varsinkin ne, jotka varoituksista välittämättä yrittivät nukkua niin pitkään kuin halusivat ja silloin kuin halusivat huolimatta siitä järjestyksestä, joka tähän maahan oli asetettu. Sitten he joutuivat siihen ryskeeseen joka tapahtui kun puut alkoivat järjestäytyä pystyasentoon eivätkä monet siksi halunneet tulla uudelleen. Niinpä Uneksijan oli vaikea saada pitkäaikaisia ystäviä.
Mutta Uneksija viihtyi siellä hyvin. Hän lauloi lehteville ja havuisille puille ja tanssi hameenhelmat kipinöitä iskien kukkia kuohuvilla niittyaukeilla. Hän kasvatti itsessään läheisen tuntuman ympäröivään luontoon, avoimeen taivaaseen ja maahan eikä arastellut ulkoilmaa kuten liian paljon sisätiloihin tottuneet tapaavat tehdä.
Eläminen siinä talossa oli väliaikaista, sen hän hyväksyi. Tämä maa antoi hänelle suojan ja asuinpaikan öiksi, mutta sitäkään ei koskaan voinut pitää itsestäänselvyytenä eikä seuraavasta yöstä olla koskaan ihan varma ja päivät hänen oli selvittävä paljaan taivaan alla. Mutta se oli unelmassa elämisen hinta, omaan määräysvaltaan perustuvasta turvallisuudentunteesta luopuminen ja heittäytyminen unelman varaan.
Hänen oli suostuttava lumeen, pakkaseen, taivaansateiden kastelemaksi tai tuulen piiskaamiin päiviin. Kokemaan maan säiden voimat itsessään omaan ruumiiseensa osuen, eikä vain sivustakatsojana ikkunan lävitse itse kosketetuksi joutumatta, kuin näytelmän yleisö, joka ei näytelmään osallistu. Hän oli aina mukana ja osallisena kaikesta, mitä sen maan luonnossa tapahtui.
Muta öisin hänelle annettiin armo ja lepo mökin suojassa ja se oli lahja. Hän ymmärsi arvostaa puiden uhria, kun ne suostuivat kuolemaan öisin hänen rauhansa takia. Siinä mökissä asuessaan hän oppi kuolemasta ja ylösnousemuksesta sen menetetyn tiedon, joka hän olisi voinut oppia jo tässä maailmassakin, jos olisi osannut nähdä. Nyt se sama opetettiin hänelle joka ilta ja aamu. Ja se epävarmuus ja pelkässä luottamuksessa ja uskossa eläminen oli hänen rangaistuksensa ja palkintonsa.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti