Herra Jumala on aurinko. (Psalmi 84:12)Oletko tuntenut, kun maailman reunat puristavat liian ahtaina ja olisi päästävä pois?
Maailmankynttilä = aurinko indoeurooppalaisessa kantakielessä.
Usein. Aina.
Niinä hetkinä maailma on kuin tuhansille paloille särkynyt peili joka vääristää näyttämänsä kuvan tuntemattomaksi pilkkaamaan sitä alkuperäistä ajatusta, joka siitä sen Tekijällä kerran oli.
Ehkä maailma joskus oli toisenlainen, silloin aikojen takana luomisen aamun ensi hehkussa kun aurinkoakaan ei vielä ollut ja valo tuli aurinkoa kirkkaamman kasvoista.
Nyt niitä kasvoja ei kuolevainen enää voi nähdä ja maailma on laskeutunut sitä raskaasti painavan pimeyden alle.
Silti meissä on vielä niitä, hupsuiksikin noiden maailman viisaiden joukossa nimitettyjä, jotka syvällä itsepäisissä toiveissamme yhä etsimme sitä valoa, jonka vaistoissamme tunnemme elämämme kaukaiseksi lähteeksi.
Annamme etsimällemme eri nimiä kuka osuen lähemmäksi kuka kauemmaksi totuutta mutta etsimättä emme voi olla. Niin tämä meidän vähäisten hupsujen heimo lehahtelee kuin yöperhoset pimeässä, niiden jotka hauraanohuin siivin lentävät lampun ympärillä valoa kohti tietämättä miksi niin tekevät, mutta tekevät sitä silti.
Aurinkoa on palvottu täälläkin. Entiset esivanhempamme ovat tätä tulena palavaa päiväntähteä, taivaan kirkasta kiekkoa kutsuneet vastauksena kalvavalle kaipuulleen, niin kuin muinaiset kansat kaikkialla ovat tehneet. Aina vain valoa kaikki kaikkina aikoina ovat etsineet ja pimeyden mitäänsisältämätöntä tyhjyyttä kauhulla kammonneet ehkä näin tunnustaen irtireväistyn ja kadonneen tiedon paikan sisimmässään.
Eikö aurinko silloin ole taivaalle asetettu kuva, taivaantaulu, ikoni sen takana olevasta suuremmasta voimasta? Niin väkevästä ja ihmeellisestä, ettei sitä sellaisenaan voisi sietää.
Hän sanoi olevansa Maailman Valkeus ja vastaus etsimiseen.
Emmekä me hänestä paljoa tiedä, vain sen vähän minkä hän on itse itsestään kertonut eikä se ole paljon, mutta silti enemmän kuin olemme pystyneet ymmärtämään.
Pimeillä silmillämme olemme vain varjoja hänestä nähneet ja nekin ovat olleet kirkkaampia kuin olemme kyenneet katsomaan.Vähän vain olemme nähneet hänen äärilaitojaan, vähän viitanliepeen kulmaa, mutta kasvojaan hän ei ole meille koskaan näyttänyt.
Ja keskuuteemme tullessaan hän naamioitui ihmiseksi näyttämättä todellista olemustaan sellaisena kuin omassa todellisuudessaan on emmekä me häntä tunteneet.
Etsin siis reikiä tästä maailmankaikkeuden rikkonaisesta osasta ulos. Portteja, jotka eivät olisi lopullisilla lukoilla suljettuja, peilin kulmia jotka olisivat vähemmillä säröillä, avoimia ikkunoita nähdä toiselle puolelle. Sille puolelle, joka on valaistu aurinkoa kirkkaammalla valolla itse auringonkin ollessa vain hänen varjonsa.
Eikä niin milloinkaan voi aurinko riittää valoksi minulle. Minä haluan hänen valoonsa, katsoa kasvoilleni langeten hänen palavaa kirkkauttansa. Mitä siitä vaikka se polttaisi kasvoni karrelle ja silmäni sokeiksi, olisinhan saanut kerran nähdä...
Mutta ei vielä, ei vielä. Tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen vain hengittävää tomua eivätkä tomunsilmät voi palavinta kirkkautta katsoa.
Vasta kun sieluni on astunut tomuruumiini rajoista ulos, voivat henkeni silmät katsoa sitä Luomatonta Valoa, kirkkautta, josta avaruuden aurinkotähti on vain epäselvän kuvan näyttänyt.
Hänen kasvojaan.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti