perjantai 8. joulukuuta 2017

Joikaamaan Hengessä


Olisipa komeata osata joikata. Tuntea ikivanha lappilaisten laulutapa suussansa, kierittää kieleltänsä pitkiä vokaaleja kuin tuulenrosseja tunturissa, veisata avaraa ääntä kuin revontulien kirjavoittamaa taivaankattoa, sommittaa säkeitä kuin tunturijonoiksi poimuttunutta Lapin maata, saamelaissielun säveltä.

Ostin kirjankin, Minna Riikka Järvinen: Maailma äänessä, tukimus pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä. Luettuani opin, että joiku on vaikea laululaji. Ei mitään mielivaltaista nunnuka lailaa jollotusta, vaan siinä on tarkat ja monimutkaiset säännöt. Ei sitä tahdo oppia, ellei ole syntynyt ja kasvanut joikukulttuurin keskellä tai saanut henkilökohtaista opetusta aidolta joikumestarilta.
Se siitä siten, ei tule minusta joikaajaa. Olipa omituinen unelma, mistä lie etelän ihminen moista mieleensä kehittänytkin?

Vaan tulipa sittenkin! Onhan minulla henkilökohtaisena opettajana sellainen kaikenosaaja, joka äkkiä pani etelänihmisenkin joikaamaan. Hän näes arvostaa monikulttuurisuutta ja rajojen rikkomista. Itsekin melkoinen aitojen kaataja ja esteiden nurin potkija.

Minä puhun kielillä. Pyhän Hengen antamia rukouskieliä, josta en pääsääntöisesti mitään ymmärrä. Kielitieteitä opiskeleva tyttäreni sanoi, että kyllä rakenteeltaan kuulostaa oikealta kieleltä, jonnein Lähi-idän alueelle viittavaa, jotain seemiläissanoja olen sieltä itsekin tunnistanut. Niinkuin Jeshua, tiuhaan toistuvan sanan.

Enkä pelkästään puhu, usein laulankin. Sanat kääntyvät säveleksi, saavat melodian ja rytmin, joskus kuin ortodoksipappien tai juutalaisrabbien resitointia, joskus jotain ylistysmusiikilta kuulostavaa. Viimeisimpänä uutuutena ohjelmistoon ilmestyi joiku.

Yllättäen, pyytämättä, osaamatta valmistautua pohjoiseen elämykseen.
Joiku jokena juoksi, pohjoisen virsi vetenä vieri, taivaanlaulu tahditti rukouskieleni.
Se joiku oli revontulitaivaan avaruus, pohjanpalojen intohimo, puhtaan, syvän lumen valkea hehku ja pää korkealla juoksevan pororaidon jalkojen tahti ja rytmi.
Sanojen sisällöstä ei ole aavistustakaan, paljon L-kirjaimia ja vokaaleja, pehmeätuntuista kuin höytylumi. Saamelaiskieltä? Ehkä.

Niin että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.

Mitä iloa hengessä rukous voikaan olla! Mahdollisuutta sukeltaa itselleen vieraaseen, kokea muuten tavoittamatonta, omistaa koko maailma.
Miksei yhteyttä Pyhään Henkeen arvosteta enemmän? Tavoitella kuin Graalin maljaa, kuin miljardiaarretta, kuin ikiliikkujan teko-ohjetta? Kannattaisi.

Joikaamisesta on tehty väitöskirjakin. Löytyy kokonaisena luettavaksi tuosta linkistä, jos kiinnostaa joikun saloihin syventyä:
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66791/978-951-44-8551-0.pdf


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti