lauantai 8. heinäkuuta 2017

Jumala ragee

”Hänellä (messias) on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatantereensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa. Antaen myös muita kehoituksia hän (Johannes Kastaja) julisti kansalle evankeliumia.” (Luuk.3:17-18)
Jos tämä oli evankeliumi eli ilosanoma, niin mitkä mahtoivat olla huonot uutiset? Ei ihme, että Kastajalta pantiin pää poikki kun uhkaili polttamisella sammumattomassa tulessa.
Ilmestyskirjastakin löytyy outo kohta viidennen sinetin avaamisen aikana. Uskonsa tähden surmatut sielut huutavat taivaassa:
”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” (Ilm.6:9-10)
Mitä ihmettä? Eikös pyhien pitäisi olla pelkkää laupiasta anteeksiantamusta eikä vaatia kostoa?
Ja kun koko Vanha Testamenttikin hirvittää vihaisen Jumalan vyöryttäessä sivu toisensa jälkeen kauheaa raivoansa, niin kuka sellaista Jumalaa haluaa olemassaolevaksi?

Niin, kuka? Kenelle rankaiseva Jumala on ilosanoma?
Pitäisikö nyt kysyä, onko Raamattua ehkä luettu väärästä näkökulmasta?

Jokaisella tarinalla on aina näkökulmansa josta se on kerrottu ja jos tarinan lukija/kuulija asettaa empatiansa ja näkökulmansa eri puolelle kuin kertoja on tarkoittanut, tarina vaikuttaa oudolta.
Niin on Raamatulle tainnut käydä. Siksi Jumalan viha vaikuttaa kummalliselta.

Yleensä ihmisten tekemä historiantallennus kun on kirjoitettu voittajien, vahvojen ja valtaapitävien tekemänä. (Niinkuin natsisaksan propagandaministeri Goebbels ennakoi v. 1943: "Me jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina valtiomiehinä tai rikollisina".)
Se, mitä oikeasti tapahtui, ei niinkään merkitse, vaan se, kuka pääsee kertomaan tarinan. Niinpä näkökulma on äänekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien näkökulmaa ja heidän tulkintaansa tapahtumista.
Olemme niin tottuneita siihen että empatiamme automaattisesti on sillä puolella ja pahastumme, kun samaistumisemme kohteelle raivotaan.

Sensijaan, että kysyisimme mistä asioista Jumala Raamatussa raivoaa?
Näistä:
köyhiä ja kurjia sorretaan
leskiä ja orpoja riistetään
puolustuskyvyttömiä vainotaan
väkivaltaa tehdään
ryöstetään, raiskataan ja murhataan
eivätkä uhrit saa apua eivätkä oikeutta

Eikö ole muka syytä raivota?
Olisiko Jumala oikeudenmukainen, jos ei piittaisi näistä? Jos uhrien kokemus sivuutettaisiin?

Mutta silti, eikö uhrien olisi laupiaampi vain antaa anteeksi eikä katkerana huudella kostoa? Eivätkö nisut voisi olla vain tyytyväisiä, kun pääsivät autuuden aittaan ja siitä ilosta pyytää viskimenheiluttajaa säästämään ne ruumenparat sammumattomalta tulelta?

Holokaustin uhrit ovat hyvä esimerkki selventämään tätä asiaa. Sodan jälkeen keskitysleireiltä palasi syvästi traumatisoituneita ihmisraunioita. Heillä oli kauheita tarinoita kerrottavana, mutta juuri kukaan ei vain halunnut kuulla heidän kärsimyksistään saati että niitä olisi jotenkin hyvitetty. Koko asia oli niin hirmuinen, ettei sitä tahdottu edes uskoa tapahtuneeksi ja ennenkaikkea – liian paljon syyllisiä oli vielä elossa, joiden etuna oli asiasta vaikeneminen.

Sitten vuonna 1960 Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi Argentiinaan paenneen koko holokaustin organisoineen Adolf Eichmannin. Järjestettiin oikeudenkäynti Jerusalemissa.
Huhtikuusta joulukuuhun asti kestänyttä tapahtumaa seurasi koko maailma median kautta. Päivä toisensa, viikko toisensa, kuukausi toisensa jälkeen keskitysleireiltä selvinneitä ihmisiä nousi loputtomana virtana todistajanaitioon purkamaan koko sydämensä tuskaa kertomalla niistä hirmuteoista, joita olivat nähneet, kuullet ja kokeneet. Suurelle valkokankaalle heijastettiin valokuvia ja elokuvatallenteita luurankomaisista vangeista, polttouuneista ja ruumiskasoista kaikkien nähtäville. Murskaavan todistusaineiston perusteella Eichmann tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Uhrit ovat kertoneet, että tämä tapahtuma oli heille terapeuttinen kokemus, joka vasta mahdollisti toipumisen alkamisen. Heidän kärsimyksensä oli nyt tullut näkyväksi. Nyt he saattoivat puhua kokemuksistaan ja heitä kuunneltiin. Vihdoinkin ihmiset tajusivat, mitä heidän käsivarsiinsa tatuoidut numerosarjat tarkoittivat. Vihdoinkin ihmiset ymmärsivät, miksi he huusivat öisissä painajaisissaan. Sodan jälkeinen hiljaisuus oli murtunut.
Ja syyllinen oli tuomittu. Oikeus oli tapahtunut. Tämä pahantekijä ei enää lekotellut jossain piilopaikassa nauttien elämästään vailla huolia sillä aikaa kun uhrit yhä jatkoivat kärsimistään kauheiden muistojen piinatessa kidutettuja mieliä.

Siksi Jumala on vihainen. Koska Raamatussa Jumalan näkökulma on uhrien puolella ja sanoma on, että hän näkee kärsivien tuskan ja reagoi siihen. Se on ilosanoma uhreja kohtaan.
Viimeinen Tuomio on kuin Eichmannin oikeudenkäynti. Kaikki maailman paha, mitä koskaan on tehty, tuodaan esille. Kaikkien aikojen uhrien kärsimykset tulevat näkyviksi ja tosiksi tunnustetuiksi, nekin joista tämän maailman historiankirjat vaikenevat. Uhrit, joiden kärsimystä tässä elämässä on vähätelty ja mitätöity kokevat armona sen, että itse Maailmankaikkeuden Ylin Tuomari ottaa heidän asiansa käsittelyyn, ottaa tosissaan heidän kokemansa tuskan ja vääryyden, on vihainen heidän puolestaan ja toimittaa oikeuden.
Näin asiaa katsottuna vihaisen Jumalan äänessä kuuluu rakkaus. Kiivas ja intohimoinen rakkaus kaltoinkohdeltuja uhreja kohtaan.
Joka näyttäytyy lohdutuksena niille, jotka eivät tässä maailmassa oikeutta saa.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti