maanantai 10. heinäkuuta 2017

Jumala armahtaa


”...hän (Jeesus) oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh 1:14)
Armo on:
Mitä Jumala pitelee kädessään tarjoten ihmiskunnalle.
Pakotie tuomituille jotka eivät ikinä pystyisi velkaansa maksamaan.
Puhtaampaa kuin valo.
Kirkkaampaa kuin tuli.
Viaton veri puuta pitkin valumassa synnin saastuttamaa maata puhdistamaan.

Anteeksianto on uhrien tehtävä, ei jonkun sivullisen. Jos A tekee pahaa B:lle, ei C voi antaa anteeksi, koska ei ole asianosainen. Se olisi röyhkeätä B:n oikeuksien loukkausta.
Siitä Jumalalle tuli ongelma. Koska ihmisten pahanteko kohdistuu toisiin ihmisiin, ei Jumalaan, joka on liian ihmisten kosketuksen ulottumattomissa, ettei häntä ihmisvoimin voisi mitenkään vahingoittaa.
Siksi Jumalan piti tulla ihmiseksi, kärsiä ihmisten tekemä paha omaan ruumiiseensa kohdistuen ja lunastaa siten asiavaltuutus anteeksiantoon. Ristille naulittu Jumala ei enää ollut ulkopuolinen maailman kärsimyksiin, ei henkilö C, vaan uhrien joukossa.

Ja Raamattu antaa ymmärtää, että siinä ristiepisodissa ei hän kärsinyt pelkästään itseensä kohdistuvaa pahantekoa, vaan kaikki maailman synti, menneet, olevat ja tulevat paiskattiin hänen kannettavakseen, eli kaikki paha mitä maailmassa on ikinä tehty ja tultaisiin tekemään.
Se antoi hänelle oikeuden anteeksiantoon sellaisestakin, joka ei siinä hetkessä suoranaisesti hänen henkilöönsä kohdistunut.
Koska se kuitenkin jollakin ihmissymmärrystä mystisemmällä tavalla kuitenkin kohdistui juuri häneen.
Ja jollain vielä mystisemmällä tavalla hän siinä samassa oli myös henkilö A, sijaiskärsijä kaikista maailman synneistä, jota rangaistiin kaikkien muiden puolesta. Hänellä totisesti on näkökulmaa rikoksen molemmille puolille.

Armahdus ilman totuutta on kuitenkin mielivaltaisuutta, jossa oikeus sivuutetaan ja pahuus hyväksytään. Siksi tuomionkin täytyy tulla. Anteeksipyyntö ei ole keino vaientaa uhrit ja livahtaa tekojansa seuraavasta vastuusta. Paha täytyy tunnistaa pahaksi. Uhrien kärsimysten täytyy tulla näkyviksi ja pahantekijöiden tultava tietoisiksi aiheuttamastaan kärsimyksestä. Katumuksen täytyy olla aitoa ja sisältää halun hyvittää aiheutetut vahingot. Vasta sen jälkeen voi oikea anteeksianto ja armo olla mahdollinen.

Jumalan Tuomio on luultavasti sellainen. Tilaisuus, jossa jokaikisen maaplaneetalla eläneen ihmisen sekä kokemat että tekemät niin hyvät kuin pahat teot tuodaan esille, tarkastellaan, punnitaan ja arvioidaan.
Ehdottoman oikeudenmukaisesti lähtökohdat, olosuhteet ja edellytykset huomioiden.
Jokainen, joka on kärsinyt vääryyttä, saa lohdutuksen, että hänen kärsimyksensä on huomioitu ja tunnustettu todeksi. Jokainen väärintekijä joutuu syytetyksi tekemästään vääryydestä, niistäkin, joita ei ollut eläessään edes huomannut tai käsittänyt vääriksi.
Kaikki selvitetään, mitä on tehty niin välillisesti kuin välittömästi ja miten se on vaikuttanut muihin elollisiin.

Niille, jotka jo eläessään ovat ottaneet tarjotun armon vastaan, tuomio on vapauttava. Niille jotka eivät, niin mitä..?

Ehkä helvetti on eletyn elämän kaiku, olotila, jossa kaikki se paha, jota on eläessään muille tehnyt, kimmahtaa vastaan ja tapahtuu nyt itselle. Niin kuin Obadjan 15 jakeessa sanotaan: ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi”.
Siinä olisi kyllä oikeutta.

Ja totuutta niille, jotka ovat niin kovapäisiä, etteivät tunnista pahaa pahaksi ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Kosto ei siinä tapauksessa ole jotain, jolla uhrit vuorostaan pääsevät aggressioitaan toteuttamaan, vaan niin kutsuttua kokemuksellista oppimista.

Sitten herää kysymys, miksi anteeksipyyntö pitää tehdä jo tässä elämässä. Eikö armonanomusta itse tuomioistuimen edessä jouda jättämään?
Voisihan odottaa kunnes kortit on käännetty ja katsoa, onko sitä lopputilintarkastusta tulossa ollenkaan, ettei tarvitsisi turhaan tuhlata elämäänsä siivosti elämiseen.

Niinpä. Siksi.
Ehkä Jumalalla on senverran kyyninen käsitys ihmisistä, ettei luota kovinkaan monen pelkästä rakkaudesta häneen viitsivän hänen alkeellisimpiakaan käskyjä noudattaa. Joka tilanne johtaisi maailman vielä pahempaan kaaokseen kuin missä se nyt on.

Ehkä olisi hyvä, että anteeksipyyntö olisi aito katumus. Oloissa, joissa se vielä on vapaaehtoista ja joissa on vielä mahdollista hyvittää jotain tai ainakin lopettaa väärinteko. Ehkä sitten, kun seisomme sielu paljaana ja syytettyinä liekkivaltaistuimisen Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä, ei katumus enää ole todellista, sillä siinä jokainen jokatapauksessa tunnustaa mitä tahansa omasta mielipiteestään riippumatta.

Mitä merkitystä tai järkeä kuolemaaedeltävällä elämällä muutoin edes olisi?


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti