Koska olen Raamattuni lukenut niin esittelenpä kirjan sen kautta nähtynä.
Mikä tuskin huono tulokulma on, koska kirjan dystooppinen yhteiskunta nimenomaan perustuu eräänlaiseen raamatuntulkintamalliin. Eli jotain Raamatusta olisi hyvä tietää, ennen kuin tätä ja edeltävää Orjattaresi-tarinaa voi ihan ymmärtää.
Testamenteissa annetaan näyttöä kuinka vinksahtaneesti Gileadin teokratiassa Raamattua selitetään esimerkkinä käyttäen Tuomarien kirjan palasiksi pilkottua sivuvaimo -tapauksen tulkintaa. Raamattunsa tuntevalla on ilo hoksata ihan itse jo aikaisemmassa vaiheessa sekin vinksahdus eikä tarvitse odottaa kunnes se rautalangasta lukijalle lopulta väännetään.
Toisaalta, juuri ne, joille Raamattu suuri tuntemattomuus on, pääsevät kokemaan itse samat tunteet kuin gileadilaiset ensin tultuaan syötetyksi uskoon että Raamatussa on noin älyttömiä juttuja ja sitten ällistyneenä yllättyä että eipäs olekaan. Raamatun tunteville yllätysefekti jää toteutumatta.
Orjatar-systeemin vinksahdusta ei muistaakseni kirjailija samalla lailla kummassakaan kirjassa käy lukijalle selittämään, vaan luottaa lukijan omaan ymmärrykseen – tai jättää olemaan ymmärtämättä - että vaikka gileadilainen teologia väittääkin sitä Jumalalta tulleeksi käskyksi, ei sellaista käskyä missään raamatunkohdassa ole, vaan maininnat synnytyskoneiksi alistetuista orjattarista ovat ennemminkin varoitukseksi tarkoitettua kuvausta (sen verran paljon ongelmia kun siitä aina kehkeytyy) aikansa käytänteestä.
Mutta jos lukija ei Gileadin lainsäädännön pohjana olevan Pyhän Kirjan sisältöä tunne, putoaa hän samaan ansaan kuin gileadilaisetkin kuvittelemaan joko kauhistellen tai ihannoiden että siinä Kirjassa muka yllytettäisiin tai suorastaan käskettäisiin moista - tai muita gileadilaisen teologian erikoisuuksia - toteuttamaan.
Ratkaisu on kirjailijalta nerokas: osa lukijoista näin itse sitä huomaamattaan imaistaan interaktiiviseksi osaksi tarinaa ja lukijakunta jakaantuu kuin kirjan maailmakin kahtia; gileadilaisiin ja ulkomaailmaan. Niihin, joiden tietämys perustuu Gileadin manipuloituun informaatioon ja niihin, jotka tietävät muuta.
Atwoodin dystopian idea sekä kirjoissa että The Handmaid's Tale TV-sarjassa on, että sinne ei ole kuvattu mitään, mitä ei todellisuudessa joskus ja jossain ihmiskunnan historiassa olisi tapahtunut.
Orjatar-sijaissynnyttäjäkäytäntö Raamatun lisäksi on dokumentoitu todella olemassaolleeksi myös Keski-Turkin alueelta löytyneessä 4000 vuotta vanhassa Assyrian valtakunnan aikaisessa savitaulussa, jossa kirjattu avioliittosopimus velvoittaa hedelmättömäksi osoittautuvan vaimon antamaan orjattarensa aviomiehensä maattavaksi lastentekemistä varten.
Atwoodin luoman tarinan yksi heräte onkin laittaa oivaltamaan kuinka menneiden aikojen tai vieraiden kulttuurien käytännöt saattavat näyttää siedettäviltä, jopa romanttisilta niin kauan kun ne tapahtuvat jossain muualla. Niiden brutaali luonne paljastunee vasta oman kaltaisiimme olosuhteisiin sijoitettuna.
Itse Gilead-nimikin antaa Raamattunsa tuntevalle lisämaustetta tarinaan. Atwood kun nimen tuskin sattumalta valitsi. Sana on Vanhassa Testamentissa useaan mainittu sekä henkilö, että paikannimenä. Esim. Hoosean kirjassa sanottuna: ”Jos Gilead on pelkkää petosta ollutkin, niin he pelkäksi turhuudeksi tulevatkin.”
Gilead, גלעד -sanan etymologiasta on useampia arveluita, mutta enimmäkseen äänestetään merkitsemään ”todistuksen kukkula” puolesta.
Tarina kertoo myös miksi teokratiat eivät koskaan toimi. Vaikka päämääränä olisi puhdasmoraalinen yhteiskunta, niin niin rajoittamaton valta ihmisen käytössä kuin mitä Jumalan puhetorvena tai peräti sijaisena oleminen antaa likaa äkkiä moraalin, oikeudentajun ja terveen järjenkin ja suistaa hallinnon kauas hyvästä.
Pedon merkistä näissä kirjoissa ei nimeltä mainiten puhuta mitään, mutta kyllä sekin siellä on. Gileadin yhteiskuntamalli on rakennettu sellaiseksi, jossa käytännössä kukaan ei voi tehdä mitään likaamatta käsiään ja enemmän tai vähemmän myymättä sieluaan pahan (Gileadin) palvelukseen.
Testamentit varsinkin kuvaa sitä ristiriitaa, jossa valtaa vastaan kapinoivat, tai jopa sen vallan alaisuudessa vain selviytymään pyrkivät ovat. Voiko hyvään tähdätä käyttämällä keinoja, joissa pahuus on läsnä? Voiko yhtä aikaa olla sekä järjestelmän ylläpitäjänä että sen hajottajana? Mihin kaikkeen edes itsesuojeluvaisto oikeuttaa? Saako sovituksen, jos Raamatun Simpsonin tavoin suostuu itse tuhoutumaan tuhoamansa instituution mukana?
Atwoodin nerokkuutta on myös se, ettei järjestelmän pohjimmaisiakaan uhreja kuvata sädekehää kantavina hyviksinä. Kun teloitustilaisuuksissa orjattarille annetaan mahdollisuus purkaa patoutunutta agressiotaan, muuttuvat nämä hirviöiksi. Kärsimys ei ole jalostanut, vaan koetut traumat kostetaan sinne, mihin järjestelmä antaa luvan – kysymättä edes onko kohde se mitä sen sanotaan olevan.
Pedon merkin pahuus on siis siinä, että sen hallitsema järjestelmä tekee alaisistaan, niin uhreista kuin valtiaista petoja.
- Ulla Rautiainen -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti