sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Varangerin Vardø


Norjan itäisimmässä kolkassa Jäämeren hyisessä syleilyssä sijaitsee Varangerin niemimaa; varjagien, viikinkien, merisaamelaisten ja kveenien maa. Siellä pohjolan myrskytuulet repivät maata hirmuisella vimmalla ja ylpeästi aallot jymisevät vuorenkorkuisina harjanteina miljoonien lintujen asuttamia korkeita rantakallioita vasten. Ihmisiä on vähemmän kuin lintuja. Harvat haluavat vakituiseen asua niin rajulla seudulla.

Kesälläkin niemimaata huuhtova meri on jäätävän kylmä muttei silti edes keskisimmällä talvellakaan peity jääkannen alle, vaan avoimin aalloin lainehtii kilpaa kaamoksen mustaamalla taivaalla liehuvien revontulten kanssa. Tämä on maan äärimmäinen reuna, jossa kesä on pelkkää laskematonta auringonvaloa ja talvi nousemattoman auringon pimeyttä. Mitähän sekin ihmisen sielulle tekee aina puolen vuoden välein heiteltäessä ylenpalttisesta valkeudesta pitkään pimeään ja taas takaisin?

Ennen kuin tie sukeltaa Vardøn saarelle johtavaan tunneliin, kulkee se Domen-tunturin päällitse. Tämä tunturi on pahamaineinen. Ennen sen uskottiin olevan oikea noitavuori, noitasapattien viettopaikka jonka juurella olevista luolista on suora kulkutie helvetin syvyyksiin ja joista pirut nousevat ylös noitia tapaamaan.
Ja noitia näiltä seutuvilta löytyikin erityisen paljon. Harvaanasutun seudun väkimäärään nähden itä-Varangerin noitavainot olivat pahimmasta päästä koko Eurooppaakin ajatellen. Lähemmäksi sata noituudesta syytettyä poltettiin elävältä 1600- luvulla luterilaisen kirkon otettua vallan Ruijan rannikolla.

Olivatko syyllisiä vai eivät, kuinka noituus käsitetään sillä siihen aikaan oli kaikenlaisten taikojen teko tavalliseen elämään kuuluvana tapana. Oli veteen piirretty viiva milloin yleisesti hyväksytyt ja vanhoilta opitut perinnäistavat muuttuivat noitumiseksi. Niinpä noitien etsijät löysivät yleensä mitä hakivat niinkuin ihmisillä yleensäkin on taipumusta nähdä sitä mitä halutaan nähdä ja mihin kiinnostus kohdistuu.
Uhreina oli naisia, jopa hyvinkin nuoria tyttöjä, lapsia oikeastaan ja muutamia saamelaismiehiä ja se kyllä kertoo ketkä siinä yhteiskunnassa valtaa pitivät. Norjalaismiesten joukosta ei roviolle menty.

Paikka jossa suurin osa noituudesta syytetyistä poltettiin sijaitsee saaren eteläpäässä heti tunnelin suuaukon oikealla puolella ja sinne on helppo kävellen nousta.

Paikka näyttää tavalliselta tundraniityltä jonka kivikkoisia liepeitä meri huuhtelee. Ei mitään synkkähenkistä, ei jälkiä hurjasta menneisyydestä. Silti tämä on julma paikka. Aalto aallon perään vyöryy rantaan kuin yhä yrittäen pestä pois kirotun maan syntiä.

Yritän luoda mieleeni kuvia siitä mitä täällä on tapahtunut. Suljetuin silmin näen roihuavat roviot, tikkaisiin sidotut uhrit jotka työnnetään tuleen. On huutoa, kirkumista, palavan lihan käryä, taivaan peittävää savua... Ja ympärillä meri lainehtimassa sydäntäsärkevän kauniina valkeitten lintujen leijaillessa tuulessa.

Ja kentällä katsojat seisomassa - niin mitä tuntien ja ajatellen – uteliainako, pelokkainako odottaen josko noita viime hetkellään vielä tekisi jonkin luvattoman taikatempun. Kokevatko he nyt omahyväisen olonsa turvallisemmaksi kirkon saatua taas voiton pahasta? Tuli puhdistaa, pelastaa, karkottaa pahat henget, tulen läpi taivaskelpoiseksi, sanottiin. Mutta mitä ihminen ajattelee palaessaan roviolla johon papit ja hurskaat uskovaiset ovat hänet työntäneet?

Mitä täällä oikein tapahtui? Mikä hulluus sen yhteisön riivasi? Kuinka helppo onkaan kauhistella; se oli silloin mutta eihän nyt eikä ainakaan meidän keskuudessamme. Rajata näin paha toiseen aikaan ja paikkaan katsoen itsemme puhtaiksi aivan kuin emme me voisi tehdä vääryyttä lähimmäisillemme ja kuitenkaan se ei niin outoa ole.

Ei nykypäivän uskovien yhteisöissäkään hengellinen väkivalta ole tapahtumaton eikä edes harvinainen ilmiö. Ketään ei roviolle enää työnnetä mutta kuinka helposti ihmisen itsetunto, itsenäisyys ja persoonallisuus voidaan tuhota ahdaskatseisen oikeaoppisuuden nimissä kun valtaapitävät erehtyvät pitämään oman sydämensä mieltymyksiä, pelkoja, ennakkoluuloja ja muita väheksyvää ylemmyydentunnettaan Jumalalta tulleena lakina.
Eivät pahimmat ihmiset useinkaan ole uskonnottomia eikä paholainen epäile Jumalan olemassaoloa. Liian usein suurin paha löytyy uskovaisuuden kaapuun koristautuneena ja vilpittömästi itsekin uskoen toimivansa Jumalan asialla ja valtuuttamana.

Ja niin Ainoalta Puhtaalta saamamme suurin rakkaudensanoma vääristyi väkivallan välineeksi heti kun se annettiin ihmisten käsiin, iljettävimmäksi synniksi jolla Jumalan sydän särjettiin sillä ihmisen vallitsevin ominaisuus on pilata kaikki mihin hän koskee.


P.S. Noitien polttamispaikalla on nykyään muistomerkki. Tässä kuvattu vierailuni siellä tapahtui ennen muistomerkin pystyttämistä ja siksi kuvaan kentän autioksi.

-Ulla Rautiainen- 

1 kommentti:

  1. Suuria raakuuksia on tehty uskon ja oikeaoppisen kristillisyyden nimissä. Kiitos tästä historiallisesta tiedosta! Noitia on pelätty, pidetty uhkana, ne on pitänyt poistaa. Ja tänään: Vardössä olevat Naton tutkat ovat pelon ja uhkan takia. Todellinen rauha puuttuu yhä myös sieltä maan äärestä

    VastaaPoista