sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joosefilainen kostovyörytys


Olen törmäillyt merkillisiin raamatuntulkintoihin, joissa VT:n Joosefin tarinaa (1Moos. 37-50, siis se, jossa pahanilkiset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjakauppiaille ja Joosef kohoaa Egyptin kakkosvaltiaaksi) kerrotaan esimerkillisenä hyvän ihmisen anteeksiantamiskuvauksena.

Omituista, minä luen kyllä Raamatustani ihan muuta.

Kyllähän Joosef lopuksi jollain tavalla antaa anteeksi veljillensä, mutta kyllä se aikaa ottaa ja sitä ennen lataa melko ilkeää revanssia veljiensä menneistä synneistä.
Tarinan lukeminen hyväsydämisen miehen kauniiksi anteeksiantamuskertomukseksi vaatii kyllä melko lujaa tekstinohitulkintaa ja isojen osioiden poissaksimista.

Ensimmäinen kysymys herää, miksei Joosef jo aikaisemmin lähde kertomaan isälleen ja veljilleen että on elossa ja hyvinvoivana? Matka Egyptistä kotikonnuille ei järin pitkä ole, varsinkaan upporikkaan miehen järjestää.

Ajatteleeko että kosto on parasta kylmänä?
Ja että sen takia kannatta uhrata isän mielenrauhakin?
Eikö halua kohdata sukuaan, kun nämä vielä ovat voimiensa tunnossa ja menestyneitä vaan odottaa kuin hämähäkki verkonlaidalla kunnes saalis on avuttomassa tilassa ja sitten onkin saumaa iskeä?

Avuton tila tulee, kun nälänhätä iskee ja syötävä loppuu veljeksiltä. Hädän ahdistamien veljesten heittäytyessä maahan kasvoilleen Egyptin vallanpitäjän eteen lähtee kostovyörytys liikkeelle. Joosef tekeytyy vieraaksi, puhuttelee ankarasti, syyttää vakoojiksi, heittää vankilaan, uhkaa kuolemalla, ottaa yhden veljen panttivangiksi, lavastaa muut varkaiksi ja ylipäätään kyykyttää, pelottelee, nöyryyttää ja alistaa kuin pahin vihamies.

Onpa stressaavia vierailuja Egyptissä. Veljekset eivät ymmärrä, mitä oikein on tapahtumassa. Hehän tulevat vain viljaa ostamaan, mutta egyptiläinen ylimys osoittautuu kauhistuttavan arvaamattomaksi isännäksi. Välillä osoittaa kummallisen tuttavallista suosiota, välillä koleutuu tylyksi että saa henkensä puolesta pelätä. Välillä ollaan vankilassa, välissä palatsissa syömingeissä ja juopottelemassa ja sitten jo asemiesten takaa-ajamina.

Lopulta arvoitus ratkeaa ja itketään kaulakkain. Joosef pitää pitkän puheen kuinka Jumala käänsi pahan hyväksi. Veljesten vastauksista Joosefille ei Raamattu mainitse mitään. Ehkä siinä olikin parempi pysyä varovaisen hiljaksiin.

Varsinaisista anteeksiantosanoista ei siinä tilanteessa vielä mitään pukahdeta. Tilanne jää kiusallisesti roikkumaan ja veljekset epävarmuuteen mitä tuleman pitää. Isä-Jaakobin kuoltua tuleekin veljille hätä käteen. Ehkä isän olemassaolo oli hillinnyt kaltoinkohdeltua veljeä. Nyt on sitten sitäkin enemmän syytä pelätä alkavaa vainoa ja kostoa. Olihan Joosef jo aikaisemmin osoittautunut varsin arvaamattomaksi toimissaan.

Taas oli lähdettävä lankeamaan maahan Joosefin eteen, anomaan anteeksiantoa ja julistautumaan tämän orjiksi. Vielä tässäkään Joosef ei lausu ”annan anteeksi” -taikasanoja, vaan pitää puhetta miten Jumala laittoi veljesten pahan tarkoituksen menemään mönkään ja hänen asiansa hyvälle tolalle.
Vähän silleen että hähähää, ettepä onnistuneet ja katsokaas kuka nyt on niskan päällä.

Niin ettei tästä tarinasta minun ymmärrykseni mukaan hirveän hyvää anteeksianto-opetusta saa, jos tekstiä lukee niin kuin se kirjoitettu on. Ennemminkin kertomus kovapäisten miesten törmäilystä kaunan, katkeruuden ja pitkävihaisuuden hetteiköissä.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti