Linnunradan alla

”Seuraa minua”. Yksinkertainen pyyntö, jonka nasaretilainen rabbi esitti monelle ihmiselle. Osasta tuli hänen opetuslapsiaan, osa kääntyi pois. Helppo valinta, ei liian paljon vaihtoehtoja.

Ehkä se 2000-vuoden takaisessa Galileassa olikin simppeli valinta. Siinä seisoi silmien edessä se ystävälliskasvoinen mies, jonka perässä lähteä pölyistä maantietä tallustamaan tai sitten ei. Jotenkin vain aikojen kuluessa tästäkin valinnasta on onnistuttu tekemään hankalampi.

Niin kuin että mitä se seuraaminen ihan konkreettisesti tarkoittaa? Minne päin pitää lähteä liikkumaan?

Yleensä kun tätä alkaa kyselemään, tarjotaan vastaukseksi jotakin seurakuntaa tai sananjulistajaa, jonka opeilla pitäisi autuuden aueta. Käytännössä Jeesuksen seuraamisesta tuleekin seurakunnan tai jonkin karismaattisen hengenmiehen seuraamista.
Eihän siinä mitään, jos seurakuntayhteyden tai sananjulistajan opetuksien avulla löytää Jeesuksen jalanjäljille, mutta voipi käydä niinkin, että seurakuntainstituutiosta tai vetävähenkisestä sananjulistajasta tuleekin ihmismielessä hallitsevampi tekijä kuin Jumalasta itsestään ja pääasiaksi tulee usko seurakuntaan ja sen johtajiin Jumalan jäädessä jonnekin taka-alalle.

Tätä ilmiötä kuvaa Fedor Dostojevski kirjassaan Karamazovin veljekset. Siinä on henkilö, Aleša, viaton, puhdassieluinen nuorukainen, joka koko sydämestään haluaa seurata Jumalaa. Toteuttaakseen tätä seuraamishaluaan hän aikoo ryhtyä munkiksi luostariin, jota johtaa isä Zozima, luostarivanhin, jota Aleša kovin ihailee.

Dostojevski kuvailee luostarivanhinta: ”Luostarivanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Kun valitsette itsellenne luostarivanhimman, te samalla luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydellisen kuuliaiseksi hänelle ja kiellätte itsenne kokonaan.”

Käytännössä luostarivanhin on ottanut Jeesuksen paikan munkkien elämässä. Hän on se, joka omistaa munkkien sielut ja hän on välittäjänä heidän ja Jumalan välillä. Kukaan ei pääse Jumalan yhteyteen ilman luostarivanhimman apua.

Kirjan tarina etenee niin että luostarivanhin isä Zozima kuolee. Kuolinhuoneessa ei ikkunoita aukaista, sillä pidetään järjettömänä, että pyhä ruumis alkaisi mädäntyä ja haista. Tapahtuu kuitenkin jotain noloa: jo puolen päivän aikaan alkaa huoneessa tuntua kalman haju. Aleša, joka koko sielullaan kunnioitti ja jumaloi isä Zozimaa, romahtaa uskossaan ja menee pettyneenä rikkomaan luostarilupaustaan ja saattamaan itseään perikatoon.

Hän kuitenkin kokee yksinänsä paljaan taivaan alla hengellisen elämyksen:

”...kaksihaaraisen linnunradan alla hän kokee maan hiljaisuuden sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan ja tähtien salaisuuden koskettaessa toisiaan. Kuin langat kaikista lukemattomista Luojan maailmoista olisivat yhtyneet hänen sielussaan ja se värisi koskettaessaan toisia maailmoita.”

Kuin taivaan kupoli olisi siirtynyt hänen sieluunsa – koko elämän ajaksi, ja ikuisiin aikoihin asti. Heikosta nuorukaisesta siinä riemun hetkessä tulee taistelija, joka pysyy lujana koko elämänsä ajan.
Hän on löytänyt uskon, joka ei ole riippuvainen kenestäkään ihmisestä ja saavuttanut yhteyden Jumalaan ilman ketään ihmistä sitä välittämässä.

Kuinkahan moni tosielämässäkin on menettänyt koko uskonsa kertaromahduksena, kun korkealle jalustalle korotettu jumalanmies, profeetta, sananjulistaja tai muu hengellinen auktoriteetti onkin osoittautunut joksikin muuksi kuin pyhimykseksi?

Kohtelias arvostus sekoitettuna älylliseen laiskuuteen kovin helposti paisuu lähimmän auktoriteetin henkilöpalvonnaksi ja ihmisestä, jonka oli tarkoitus olla tienviitta Jumalan luo tuleekin Jumalan sijainen maan päällä ja se tapahtuu niin helposti, niin huomaamatta.

Sama henkilö saattaa kovin sanoin arvostella katolisia paavin palvonnasta ja samalla suhtautua oman kotiseurakuntansa pastoriin ”minä en halua ajatella itse, minä haluan että pastori ajattelee minun puolestani” -mentaliteetilla huomaamatta että on pystyttänyt itselleen epäjumalan.

Ei ole turvallista perustaa uskoaan ihmisen varaan, parhaimmaltakaan näyttävän.

Parhaatkin on tarkoitettu vain tienviitoiksi Jeesuksen luo. Ei miksikään, jonka varassa uskomme joko seisoo tai kaatuu.

Turvallista on perustaa uskonsa Jeesukseen, Ainoaan Viisaaseen, ainoaan virheettömään ja ainoaan todelliseen välimieheemme. Opetella seisomaan Jumalan edessä omilla jaloillaan ja kasvattaa oma, henkilökohtainen suhde Taivaalliseen Ylimmäiseen Pappiimme. Silloin, vaikka pettyisi kaikkiin maailman ihmisiin ja vaikka seisoisi pimeän taivaan alla ypöyksin koko avaruuden tyhjyyden paiskautuessa kasvoilleen, näkee ympärillään kirkon, jonka kattona on linnunrata ja sielu värisee koskettaessaan Jumalan maailmoja.

Jumala haluaa henkilökohtaiseen suhteeseen jokaisen ihmisen kanssa. Jokainen ihminen, joka tunkee itsensä toisen ihmisen ja Jumalan väliin kontrolloidakseen ja ottaakseen haltuun tämän toisen hengellisen elämän, varastaa sieluja Jumalalta.

Esirippu on halkaistu kahtia, jokaisella on oikeus mennä suoraan kaikkein pyhimpään kohdatakseen siellä ainoan todellisen Ylimmäisen Papin.

Niinpä älkää nyt hyvänen aika näitä minunkaan kirjoituksia pitäkö lopullisina totuuksina, vaan materiaalina, jonka tarkoitus on stimuloida ajattelemaan ja tekemään omia johtopäätöksiä.

PS: Jos näyttää että nimet ovat outoja ja sitaatit sinnepäin, niin se johtuu siitä, että Karamazovin veljeksistä on useampi suomennos, jotka hieman poikkeavat toisistaan.

 
-Ulla Rautiainen-