keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kutsu minua Ismaeliksi


Jos Aabraham olisi luottanut Jumalan lupaukseen ja jos olisi malttanut olla hässimättä vaimonsa orjattaren kanssa, ei Ismael olisi ikinä syntynyt.

Mitä ajattelee itsestään ihminen, joka tietää, että jos Jumalan tahto olisi päässyt toteutumaan, ei häntä olisi pitänyt koskaan olla olemassakaan. Miltä tuntuu kun oma elämä on kuin syöpäkasvain Jumalan suunnitelmassa? Ei toivottu, ylimääräinen ja vahingollinen, jota parhaimmillaan siedetään, mutta josta kaikenaikaa yritetään päästä eroon.

Ismaelista tuli mies kuin villiaasi, hänen kätensä oli kaikkia vastaan ja kaikkien käsi häntä vastaan ja hän oli kaikkien veljiensä niskassa (1Moos.16:12).

Leikillisesti heitetty huomautus: anteeksi että olen olemassa, on totisinta totta syvän hylkäämistrauman vaurioittamalle ihmiselle. Kun sielu on pelkkää avointa haavaa toistuvien hylkäämiskokemusten jäljiltä, kun ulkopuolisuus on elämäntapana ja läheisimmät ihmiset niitä, jotka pahiten vahingoittavat on Ismael se Raamatun henkilö, johon osaa samaistua.

Aabraham, uskon isä, kansojen isä. Millainen isä hän oli omille lapsilleen?

Totta kyllä, Saarahan se Aabrahamin (tai silloisen Abramin) komensi orjattarensa telttaan, mutta sinä aikana ja siinä kulttuurissa mies oli sanan jyrkimmässä merkityksessä perheen ehdoton pää, jonka oikkuja koko muu perhekunta sokeasti totteli. Ei mies olisi vaimon horinoista piitannut, ellei se, mitä vaimo ehdotti ollut miehen mielelle mieluista.

Vaan taas kuin paratiisiajan historian kaikuna ovat raamatunselittäjät laittamassa miehen piiloon vaimon selän taakse ja selittämään Jumalalle: ei se minun syyni ollut, VAIMO, jonka SINÄ minulle annoit sai minut tekemään tämän...

Ja sitten syntyi Ismael. Kolmetoistavuotiaaksi isä kohteli Ismaelia lupauksen lapsena ja perillisenään, kunnes yhtäkkiä tilanne muuttui. Syntyi oikea lupauksen lapsi ja oikea perillinen eikä Ismaelista enää ollutkaan väliä. Ismalista tuli riesa, josta piti päästä eroon, jotta rakas perintöprinssi Iisak saisi koko perinnön. Upporikkaalla Aabrahamilla ei ollut varaa pitää kahta poikaa.

Ja niin isukki ajoi poikansa erämaahan kuolemaan. Sen verran antoi evästä mukaan ettei nyt ihan kotiportille kupsahtaisi. Ehtisi loitommalle henkeänsä heittämään ettei Aabraham joutuisi hautajaisia järjestämään. Sekin vaiva vielä ei toivotuksi käyneestä jälkeläisestä.

Tietysti tietäväiset Raamatun lukija tässäkin kohdassa muistuttavat, että sekin oli Saaran ehdotus tämä Ismaelin karkotus. Ja yrittihän Aabraham ryhdistäytyä ja peräti pahastui Saaran ideasta, mutta kun nyt jo Jumalakin sekaantui asiaan ja oikein käski Aabrahamin kuulla Saaraa tässä asiassa niin minkäs teet. Ei muuta kuin poika erämaahan. Selvitköön siellä miten selviää, jos Jumala huolehtisi niin hyvä, jos ei niin kuolkoot.

Sellainen oli isä Ismaelilla ja sellainen oli isän Jumala. Mahtoiko olla enää siinä vaiheessa Ismaelin Jumala? Poika menetti luottamuksensa sekä isään että Jumalaan samana päivänä. Siinä sitä oli hylkäämistä kerrassaan.

Voihan sitä aina ihmisiin pettyä, mutta jos alkaa näyttää siltä, että Jumalakin hylkää, niin se se vasta on jotakin. Katsella vierestä, kun Jumala antaa siunauksia niille, jotka minulle pahaa tekevät ja itse saan vain kirouksia osakseni – Jumalaltakin. Niin jättiläismäisen hylkäämisen keskellä hengelliset fraasit ja uskonnolliset korulauseet eivät paljoa auta.

Herää kysymys: miksi? Miksei Jumala sanonut Aabrahamille, että kun kerran teit lapsen, vaikkakin vastoin minun suunnitelmaani, niin kanna nyt vastuusi loppuun asti niin kuin mies ainakin. Onko se nyt oikein ensin laittaa lapsi tulemaan ja sitten hankkiutua eroon siitä?

Vaan siinäkö se asia juuri olikin, joka Jumalaakin pänni? Ei tainnut silloinkaan Aabraham paljon Jumalalta kysellä kun sai vaimoltaan luvan kömpiä orjattaren makuumatolle. Ei Jumala suoranaisesti käskenyt Ismaelparkaa erämaahan ajaa, sanoi vain että kuuntelehan nyt Saaraa kun kuuntelit silloinkin. Että hoitakaa asia keskenänne, kun ei aikaisemminkaan neuvot kelvanneet.

Jos tarina olisi päättynyt tähän, olisi Ismaelille käynyt kalpaten. Kuolla nyt erämaassa sekä oman isänsä että Jumalan hylkäämänä samaan aikaa kun isän uusi lellilapsi saa kaiken hyvän joka Ismaelilta oli riistetty.

Onneksi siinä vaiheessa Jumala puuttui asioihin ja pelasti Ismaelin erämaassa ja Ismaelista tuli suuri kansa. Ehkä hänelle oli jopa parempi päästä moisesta taatosta kauemmaksi.

Mutta miten kehittyi kotona isä-poika-suhde Aabrahamin ja Iisakin välillä? Mahtoiko syyllisyys kalvaa erämaassa elelevää lähisukuista muistellessa? Ja oliko Jumala todella niin välinpitämätön siitä vääryydestä, mitä Aabrahamin ensimmäiselle pojalle oli tehty?

Iisakin uhraustarinasta kerrottaessa yleensä painotetaan tarinan päätarkoituksena olla esikuvana Jumalan Pojan uhrikuolemasta.

Varmasti niin onkin. Mutta olen kyllä näkevinäni tarinassa myös Jumalan kuittaavan Aabrahamille tämän julman käytöksen ensimmäistä poikaansa kohtaan. Täytyy muistaa, että Iisak ei ollut ensimmäinen, jota Aabrahan oli toimittamassa kuolemaan. Se kaikki oli jo tapahtunut Ismaelin kanssa. Isä-Aabraham oli lähettänyt yhden poikansa erämaahan varmaan kuolemaan, josta ainoastaan Jumalan väliintulo pelasti. Iisak oli jo toinen poika, jota hän rupesi tappamaan.

Olisiko Jumala tällä tavoin tasoittanut tilit Ismaelin ja Iisakin välillä? Jumala ei antanut Iisakin olla isipapan lellilapsi erikoisoikeuksineen, vaan niin kuin Ismaelkin hän joutui kokemaan sen järkytyksen, kun oma isä rupeaa riistämään henkeä pojaltaan. Mahtoiko Aabraham muistaa ensimmäistä poikaansa noustessaan uhrikukkulalle toisen poikansa kanssa? Huomasiko hän yhtäläisyyden?

Silmiinpistävää on miten Jumala Aabrahamille uhrausasiasta puhuessaan painottaa moneen kertaan sanoja ainokainen poikasi. Olisiko siinä kuultavissa vähän ironiaa, jopa syytöstä? Eihän se ollut edes totta. Ei Iisak ollut Aabrahamin ainoa poika, kyllähän Jumala tiesi Ismaelin olemassaolosta. Olisiko sanojen ainoa poika toistamisen tarkoitus ollut muistuttaa Aabrahamia siitä, että oli tällä oikeasti toinenkin poika, jos vain ilkeäisi myöntää. Toinen poika, jonka oli yrittänyt tappaa, katsotaanpa nyt, miten tämän pojan kanssa käy.

Ja mahtoikohan Ismael tuntea saaneensa hyvitystä, kun sai kuulla, miten lempilapselle oli käydä?

Näiden tapahtumien jälkeen Aabraham teki vielä lisää lapsia. Luulisi että niitä olisi jo pelottanut. Nekin hän lähetti pois luotaan Iisakin tieltä. Ihmetyttää vain, miksi ihmeessä hän lapsia vielä lisää teki, kun kerran halusi vain yhden?

Hylkäämistrauman käsittely jatkui kun Jumala päätti pistää vielä oman poikansakin peliin mukaan. Pistäähän se monesti miettimään, eikö tätä syntiensovitushommaa olisi voitu hoitaa muullakin tavalla. Mutta ehkä tämä tapa oli Jumalan vastaus kaikkien aikojen hylätyille ismaeleille. Onko niin, että Jumalan Pojan huuto ristillä: Jumalani, Jumalan miksi minut hylkäsit on se ainoa ääni, joka voi tavoittaa läheistensä pettämän ja hylkäämän ihmisen? Jumala puhuu kullekin sitä kieltä, jota hän ymmärtää ja ristillä Isänsä hylkäämä Jeesus puhui kaikkien hylättyjen sielujen kieltä.

Ismael – mies kuin villiaasi. Mutta villiaasillakin on kesyttäjänsä. Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla. Aasilla jonka selässä ei kukaan ollut vielä istunut, siis ratsuksi kouluttamaton eläin – villiaasi (Mark.11:2-10).

Siinä olisi parhaimmallakin hevoskuiskaajalla ihmettelemistä kuinka Jeesus onnistui ratsastamaan meluavan ihmisjoukon lävitse tällaisella ratsulla. Siinä oli ihmettä kerrassaan. Ei onnistuisi tavalliselta ihmiseltä.

Niinpä me erämaissa elelevät villiaasi-sielut pääsimme hyvään seuraan, kun itse Jumalan Poikakin liittyi hylättyjen kerhoomme. Vaan Jeesuspa oli kovempi kuin me muut surkimukset. Ei jäänyt hautakammioon voivottelemaan onnetonta kohtaloaan, vaan reteesti harppasi haudasta ulos ja paineli Isän luo ihan kuin ei mitään ikävää välillä olisi sattunutkaan. Siinä oli viimeinkin poika, joka ei niin vain suostunut hylättäväksi. Kuoleman lisäksi Jeesus voitti hylkäämistraumankin, ja niin viesti kaikkien aikojen ismaeleille kuuluukin: ei muuta kuin suunta kohti Taivaallista Isää. Kyllä Jumalan luona jokaiselle paikka löytyy ja villiaasille kesyttäjäkin.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti