sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Legenda lesken rovosta


Mark.12:40-44 ja Luuk.20:45-47, 21:1-6 kerrotaan lesken rovosta. Tarinat ovat molemmissa sunnilleen identtiset ja se, että tapaus kerrotaan kahdessa evankeliumissa tarkoittanee, että asiaan liittyy tähdellistä huomioitavaa.

Ja on tätä tarinaa sitten sananopetuksessa runsasmääräisen paljon viljelty ja selitetty. Enimmäkseen kolehdinkeruun edellä uhraamishalukkuuden vauhdittajana. Seurakunnat, joiden talous perustuu vapaaehtoiseen antamiseen kun tapaavat olla kroonisessa rahapulassa. Silloin nousevat arvoon arvaamattomaan ne julistajat, jotka osaavat käyttää raamatunlauseita tavalla, joka avaa kuulijoiden kukkaronnyörit seljälleen ja siirtää pankkitilien sisällöt seurakunnan tilinvajausta lihottamaan.

Tarinaan yleensä liitetään vielä Vanhan testamentin Sarpatin lesken tapaus (1.Kun.17:9-16), jossa Eliaan edesauttamana köyhä, mutta antelias leski kokee ihmeen annettuaan viimeisen leipänsä profeetalle.

Näin käytettynä tarinan tulkinnassa on kuitenkin (tarkoitettu tai tarkoittamaton) väärinkäsitys. Jeesus ei missään Raamatussa sano, että leski teki järkiteon luovuttaessaan viimeiset roponsa temppelin pulleaan uhriarkkuun ja että kaikkien muittenkin köyhäläisten pitäisi tehdä samoin.

Väärinkäsitystä on edesauttanut se, että ropoja antavan lesken tarina kerrotaan vajavaisena; alku ja loppu jätetään pois.

Tarina kokonaisuudessaan ja vapaasti kääntäen menee näin: Jeesus on temppelissä asettunut istumaan vastapäätä uhriarkkua. Siinä hän isoäänisesti kaiken kansan kuullen dissaa ahneita, tekopyhiä ja ylpeitä kirjanoppineita leskien huoneiden syömisestä ja uhkaa näitä kovalla tuomiolla.
Juuri kun leskien huoneitten syöminen on mainittu, kuin tilauksesta siihen tulla köpöttelee köyhä leski panemaan kaksi ropoa arkkuun.
Kaksi ropoa on mitätön raha, joka ei temppelin pohjattomissa kuluissa merkitse mitään, mutta tälle köyhälle kaikki mitä hänellä on. Jeesus älähtää asiasta; siinä pani puuttenalainen polo koko elämisensä menemään. Milläs nyt aikoo pärjätä? Kuoleeko kohta nälkään?
Paikalla jotkut opastamaan rabbia taloudellisiin realiteetteihin: kyllä temppelilahjoja tarvitaan jos aiotaan pyhäkkö kauniina pitää. Katso nyt näitä kauniita kiviä, temppelilahjoilla ne on hankittu. Jeesus äkämystyy entisestään: ei kiveä kiven päälle maahan jaottamatta teidän temppelistänne jää! Turha siihen on leskien elämät uhraamalla varoja investoida.

Sellainen tarina, olisiko kolehtipuheeksi tällaisena? Mihin opetuksen keihäänkärki oikeastaan osoittaa?

Että köyhän on annettava viimeinenkin elantonsa seurakunnalle ja luotettava, että kyllä Jumala huolehtii niin kuin Sarpatin leskestäkin? Vai olisiko niin, että Sarpatin tapaus ei mitenkään liity tähän tapaukseen, oli vain yhteen hetkeen tarkoitettu yksittäinen kohtaus, jota ei koskaan ole tarkoitettu yleiseksi säännöksi ottaa ja on yhtä mielivaltaisesti liitettyä kuin jos keksittäisiin vaatia, että nykyajan maanviljelijöiden pitää lahjoittaa viidesosa viljasta valtion säiliöihin koska Vanhan testamentin Joosef kerran käski niin tekemään.
Tai että isien pitää ruveta poikiensa uhraamispuuhiin ja luottaa siihen että kyllä Jumala viime hetkellä puukolla iskevän käden pysäyttää kun teki niin Aabrahamin kanssakin?
Tai jos satut uskomaan itsesi Jumalan Pojaksi, niin käy hyppäämässä temppelin harjalta, kyllä enkelit sinua käsin kannattelevat, eikö niin muka Raamatussa luvata? Jaa, niin, eihän Jeesuskaan sitten hypännyt, liekö heikkouskoinen vai..?

Tai ehkä typerien riskien ottaminen ei ole muuta kuin typerää? Ehkei Jumalaa ole tarkoitus pakottaa ihmeiden antamiseen sillä keinoin, että ehdoin tahdoin ajaa itsensä pulaan. Eikä varsinkaan ole tarkoitus ajaa toisia ihmisiä pulaan ja vierittää vastuu seurauksista Jumalan hoideltavaksi.

Niin kuin mahtaisikohan Sarpatin leskestä saarnaaminen vähetä, jos saarnaajia vaadittaisiin allekirjoittamaan juridisesti pätevä asiakirja, jossa he lupaavat maksaa omista varoistaan takaisin korkojen kanssa jokaiselle, jonka on saanut ihmeitä lupaavilla kolehtisaarnoillaan antamaan enemmän kuin järkevää on ja joille ei sitten luvattua ihmettä tapahdukaan? On nimittäin helppo uskoa paljon, kun ei itse tarvitse vastata mistään ja joku toinen on se, jolle käy köpelösti.

Sitäpaitsi Sarpatissa Elia todella pystyi saamaan aikaan ihmeen. Moniko seurakunta oikeasti nykypäivänä pystyy näyttämään, että vastaavaa olisi ihan oikeasti tapahtunut niille, jotka tilinsä seurakunnan kassaan ovat tyhjentäneet? Ennemminkin hyväuskoinen uhraaja joutuu sossun luukulle asioimaan, mitä ei varsinaisena ihmeenä oikein voi pitää, omaisuutensa holtittomasti hävittäneet puliukotkin kun päätyvät ihan samaan.

Niin että, jos ihmeitä aletaan luvata, niin kyllä ne pitää silloin myös saada aikaan, muuten kyseessä on petos.

Minusta näyttää siltä, että lesken rovon tarina on tarkoitettu varoittavaksi esimerkiksi ahneille uskonnollisille johtajille, jotka ovelasti manipuloivat ihmisiä antamaan enemmän kuin järkevää olisi. Varoitukseksi siitä, että köyhä ihminen oikeasti saattaa menettää elämisen edellytyksensä.

Sen ajan uskonnolliset johtajat keksivät niin rutkasti ja niin mahdottomia perinnäissääntöjä kansan kannettavaksi, ettei niitä kukaan oikeasti voinut noudattaa. Jatkuvassa syyllisyydentunnossa kärvisteleviltä olikin sitten helppo lypsää loputtomasti uhrauksia syntiensä sovittamiseksi. Temppelin kassa karttui eikä kukaan välittänyt, miten köyhimmille kävi.

Nykyään saatetaan letkauttaa, että elämäsi epäonni johtuu siitä, ettet ole uhrannut tarpeeksi. Kunhan vain annat enemmän rahaa kolehtiin, niin jo siunausten hanat avautuvat sinullekin.

Jeesus tuskin kiitteli leskeä kaikkensa antamisesta, vaikka kolehtisaarnoissa sellainen lisäys usein mukaan ympätään. Minä luulen, että Jeesus ennemminkin itki leskiparan puolesta ja oli vihainen niille uskonnollisille johtajille, jotka olivat höynäyttäneet naisparkaa luulemaan, että Jumala vaatii kohtuuttomia uhrauksia muutoinkin tiukoilla olevalta kurjalaiselta.

Kolehdin kantoa ei liene syytä lopettaa, mutta voisiko kolehtipuheeksi ottaa maininta, että antakoot ne, joilla on varaa antaa ja köyhät olkoot hyvällä omallatunnolla antamatta jos viimeisten eurojen poisheittäminen tuntuu kohtuuttomalta.

Ja miksi Sarpatin lesken rooliin aina halutaan se köyhä ihminen? Miksei seurakunta voisi ollakin se ihmeisiin uskova, joka luottaa että kyllä Jumala kirkkonsa taloudesta huolehtii, kunhan seurakunta itse on armollinen vähäväkisimmilleen eikä riistä eikä raasta köyhiltä viimeisiä? Voisiko seurakunta olla jopa se avustava osapuoli, joka olisi jakamassa rahoja yhteisönsä vähävaraisimmille ja saada sillä keinoin Sarpatin lesken siunausta?

Sillä sehän se vasta ihme olisikin, kun johtajat itse alkaisivat tosissaan uskoa omaan opetukseensa niin että ihan itsekin kävisivät sitä noudattamaan.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti