Valtakunnanomenasta haukattua

Raamatun alussa kerrotaan hyvän- ja pahantiedon puusta. Siinä tarinassa ei oikein hyvin käynyt. Tuli karkotus paratiisista ja se olikin lopun alkua.

Herättää yksityiskohdistaan rutkasti kysymyksiä. Niin kuin mikä tämä hyvän- ja pahantiedon hedelmä tarkalleen ottaen oli? Oliko kielto syödä puusta kielto pelkästään kiellon takia? Tottelevaisuustesti? Olisiko kielto voinut yhtähyvin koskea mitä muuta tahansa?

Oliko hedelmä vain symboli vai oliko siinä itsessään jotain muutoksentekijää joka aiheutti draamaattiset seuraukset? Miksi puu edes oli olemassa? Jos eivät kiellettyä evästä olisi ominpäin käyneet ottamassa, niin olisiko ehkä toisessa tilanteessa, luvan kanssa ja myöhemmin sillä voinut olla jotain käyttöä?

Ja mitä hyvä- ja pahatieto tässä tarkalleen ottaen on? Eivätkö ylipäänsä tienneet hyvän ja pahan käsitettä? Vai tarkoittaako että teoriatiedosta on nyt siirrytty käytännön harjoituksiin ja nyt tiedetäänkin oikein kokemusperäisesti mitä se on kun pahasti on tehty?

Sellaistakin joku on esittänyt että se hedelmä olisi ollut eräänlainen regaali, valtuuksien antaja ja hedelmän omistaja se, jolla oli oikeus laatia lait. Niin kuin myöhempien monarkkien valtakunnanomena hallintavallan tunnuksena.

Puun jättäminen Jumalalle olisi siis ollut tunnustus Jumalan oikeudesta määrittää hyvä ja paha. Hedelmän ottaminen vallankaappaus, omiminen itselleen oikeus luoda omatekoinen moraali ja itsetehty eettisyys.
Jos niin oli, niin rikosnimike oli vakavampi kuin pelkkä toisen omaisuuteen kajoaminen. Kyse oli vallankaappauksesta ja maanpetoksesta.
Tyyliin, nyt me päätetään itse mikä on hyvää ja mikä pahaa ja otetaan oikeus fixata Jumalan määräämät säännöt mieleisemmiksi.

Ei ihmekään että ihmiskunta on huonossa jamassa. Ihminen on aika huono itse arvioimaan omien tekojensa hyvyyttä ja pahuutta.

Ääriesimerkin ihmisen sokeudesta itseään kohtaan ja kyvystä selittää pahat tekonsa puhtaiksi antaa esim. Barbara U.Cherishin kirja Isäni, Auschwitzin komendantti.
Teoksen kirjoittajan isä ei ole kuka tahansa jokamies, vaan Arthur Liebehenschel, mies joka toimi kaikkien aikojen pahamaineisimman tuhoamisleirin johdossa ja joka 1948 tuomittiin hirtettäväksi sotarikollisena.

Kirja sisältää runsaasti otteita Liebehenschelin kirjeistä ja kuulustelupöytäkirjoista. Niissä lukija sukellutetaan todella outoon mielenmaastoon. Liebehenschelin oma käsitys tekojensa luonteesta on kuin absurdin irvokasta vaihtoehtoistodellisuutta kun tietää mikä paikka Auschwitz oli.

Keskitysleiriä johtanut komendantti ei myönnä syyllistyneensä minkäänlaiseen pahantekoon. Omien sanojensa mukaan hän:
“ei käyttänyt asemaansa pahantekoon”
“johti leiriä ja sen ihmisiä kunniallisesti ja inhimillisesti”
“teki hyviä tekoja Auschwitzissa”
“ei ollut koskaan vahingoittanut ketään eikä tarvinnut pyytää mitään anteeksi”
ja että hän se tässä olikin vainottu ja väärinkohdeltu viaton uhri.

Omasta mielestään hän jopa auttoi ja pelasti juutalaisia ja näki vangit niin kiitollisina ja kiintyneinä komendanttiinsa että yksikin karannut vanki muka palasi takaisin leiriin vain koska “ei halunnut aiheutta vaikeuksia komendantille.”

Ihmisen kyky selittää asiat itselleen parhain päin näyttää olevan loputon.

Totta tosin oli, että Liebehenschel teki joitakin yksittäisiä lievennyksiä vankien oloihin. Kyse kuitenkin oli kokonaisuuteen katsottuna mitättömistä asioista tai puolitotuuksista. Se, ettei nimenhuudossa vankien tarvinnut riisua lakkia päästä ei muuttanut sitä että vangit olivat edelleen vankeja ja matkalla kaasukammioon.
Ja jos ystävällisesti kävikin kyselemässä “miltä keitto maistuu” ei se parantanut ruokahuoltoa eikä estänyt leiriläisiä kuihtumasta luurankohahmoiksi.
Ja kun hän kehuu hyväksi työksi että otti pakkotyöhän vain parempikuntoisia vankeja, niin jättää mainitsematta, että ne huonompikuntoiset lähetettiin kaasutettavaksi.

Kysyä tietysti voi, oliko Liebehenschel todella niin kyvytön erottamaan pahaa hyvästä vai yrittikö selittelyillään vain pelastaa nahkansa. Oliko kyse kaksilla korteilla pelaamisesta? Varsinkin sodan loppupuolella viisaimmat alkoivat nähdä mitä oli tulossa ja yrittivät pahimman varalle järjestää itselleen puolustusta hankkimalla ystäviä vainottujen puolelta.

Oli myös selvää että leirillä harjoitettiin “hajota ja hallitse” politiikkaa. Vankien kapinaan mahdollistava yhtenäisyys murrettiin eriarvoisella kohtelulla. Osalle annetut etuoikeudet toisten kustannuksella eivät olleet hyväntekeväisyyttä vaan keino ajaa vangit toisiaan vastaan.

Lisäksi kyse on vertailuharhasta. Äärimmäisen pahan keskellä vähemmän paha alkaa näyttää hyvältä.

Ehkä hän omaa omatuntoaan rauhoittaakseen pieniä auttamistekoja tekikin, mutta ei milloinkaan mitään, joka olisi itse järjestelmää muuttanut tai hänen omaa urakehitystään natsieliitin huipulla estänyt.

Hän myös selitti että yritti muuttaa vikoja sisältäpäin (yleinen selitys natseilla, kun sodan jälkeen joutuivat vastaamaan teoistaan). Kysyä vain sopii, kuinka paljon sisältäpäin on oikeasti mahdollista parantaa niinkin jättiläismäisiä vikoja vai onko vaikutus järjestelmän ylläpitäjänä suurempi.

Hämmentävintä on että ainakin oman todistuksensa mukaan Auschwitzin komendantti oli hartaasti Jumalaan uskova. Kirjeet ovat niin täynnä kauniita mainintoja Jumalasta että äkkiä luulisi lukevansa hartauskirjaa.
Jumalaan uskominen ei siis automaattisesti estä ihmistä luisumasta pahan puolelle. Joskus se voi jopa pahentaa. Jääräpäinen usko että Jumala onkin puolellani teinpä mitä tahansa sokeuttaa virheilleen.

Siksi ajan rajan takana tapahtuva Viimeinen Tuomio on tarpeellinen että hyvän ja pahan ero tulee kunnolla selvitettyä. Kun me ihmiset emme itse kykene oikein tekojemme luonnetta arvioimaan on lopputilintarkastus tehtävä firman ulkopuolelta.

Paras siis vapaaehtoisesti ojentaa sen tiedon hedelmä takaisin sille, joka sitä oikein osaa käyttää ja tuomiovalta sille Ainoalle Viisaalle, joka omalla synnittömällä elämällään todisti kykynsä oikein tunnistaa hyvä ja paha.

Ettei taas tule Hänen kasvojensa edestä karkotetuksi.

Lisää syyllisyydenvälttelystä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pahan-jalkeen.html

Ja tuolta vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/07/eichmann-jerusalemissa.html


-Ulla Rautiainen-