Jeftan valinta

Tuomarien kirjan 11 ja 12 luvuissa kerrottu Jeftan tarina on yksi kiusallisimmista niille, jotka haluavat jaotella Raamatun henkilöt ja heidän toimensa mustavalkoisesti joko pelkästään esikuvallisiksi ja ohjeellisiksi tai läpimädiksi arkkipahiksiksi.
Heprealaiskirjeen 11 luvussa kun Jefta luokitellaan uskonsankareiden joukkoon ja Tuomareissa vielä kerrotaan että Herran henki tuli Jeftaan. Oliko siis kaikki Jeftan toimet Herran hengen vaikutusta?

Se hankala kohta tarinassa tiivistettynä menee näin:
Jefta oli sotaurho, joka lähti taistelemaan ammonilaisia vastaan.
Jefta teki lupauksen Herralle ja sanoi: "Jos sinä annat ammonilaiset minun käsiini, niin tulkoon kuka tulkoonkin minua vastaan taloni ovesta, kun minä voittajana palaan ammonilaisten luota, hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi"
Jefta palasi voittajana kotiin ja hänen tyttärensä tuli ulos häntä vastaan.
Jefta pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Kuka nyt haluaisi tämän uskonsankarin isäkseen?

Raamatunselityksissä Jeftan tarinasta kulkee kaksi linjaa. Toiset loiventavat biblikaanisen kauhutarinan niin että ei tämä Jumalan mies nyt suinkaan lastaan tappanut vaan uhraaminen tarkoittikin ettei tyttö ikänänsä naimisiin mennyt.
Toiset sanovat että kyllä se oli juuri niin kuin kirjoituksissa kerrotaan ja kyllä polttorovio roihusi kun kerran niin sanotaan.

Jälkimmäinen tulkinta herättääkin kysymyksiä.

Pitäisiko päätellä että tyttären hengen vaatinut lupaus oli Herran hyväksymä, ellei peräti yllyttämä?
Vai onko niin että Herran hengen ohjauksen lisäksi ohjattava keksii omiakin ideoita?
Jotka eivät niin hyviä olekaan.

Tilanne oli semmoinen että Moosekselta saadun lain tuntemus oli retuperällä ja juutalaisuskontoon sekoittunut niin paljon kanaanilaisuskontojen käytäntöjä että luultiin tosissaan - bona fide - että ihmisuhritpa ne vasta Herraa ilahduttaisivat.

Jeftahan ei nähnyt itse lupauksessaan mitään vikaa. Vika oli tytössä joka työntyi väärään aikaan väärään paikkaan: ”...sinä masennat minut maahan, nyt sinä syökset minut onnettomuuteen! Sillä minä avasin suuni Herralle enkä voi sanaani peruuttaa."

Miksei voinut peruuttaa? Onko ääliömäiset lupaukset pakko toteuttaa?

Niissä kanaanilaisuskonnoissa, joista oli vaikutteita otettu ei ilmeisesti voinut peruuttaa. Niissä jumalat olivat armottomia ja tilannetajuttomia ja vaativat ahneesti luvattuja lahjoja vaikka minkälaisen tuhon hinnalla. (Samanlaista suhtautumista vanhojen tarinoiden mukaan oli suomalaisillakin esikristillisillä jumalilla.)

Lisäksi kysymys oli sen maailman kunniakulttuurista jossa valan rikkominen oli suunnaton häpeä. Jeftan maine keikkui muutoinkin kiikkeränä. Veljiensä kotoa karkottama porton poika oli sosiaalinen hylkiö eikä hänellä ollut varaa menettää ainoaa mahdollisuuttaan kun viimeinkin oli sankariksi ylennyt.
Tyttären on pakko hyväksyä tilanne; jos perheenpää menettäisi kunniansa, syöksisi se koko suvun niin kestämättömään onnettomuuteen että parempi suostua suosiolla uhriksi.

Mutta oliko Herran tahto sama kuin aikansa kulttuurin vaatimukset?
Olisiko Jeftalla ollut uskonnollisessa mielessä ulospääsytietä?

Olisi ollut. Jos olisi paremmin Mooseksen lakia tuntenut.
Herra on kaukaa viisas ja oli jo järjestänyt perääntymismahdollisuuden hankalasta tilanteesta. Jumala oli asettanut lakiinsa ulospääsymahdollisuuksia hankaliksi käyneistä lupauksista.

Toinen oli ujutettu käytössä olleen ihmisten välisen hierarkiajärjestyksen sisään. Korkea-arvoisemmalla oli oikeus mitätöidä vallassaan olevan tekemät lupaukset; isällä tyttärensä ja aviomiehellä vaimonsa (4.Moos. 30). Siitä olisi Jumalaa pelkäävä mies voinut päätellä, että on se hänelläkin auktoriteetti yläpuolellaan: Jumala.
Ja koska Jumala oli ehdottomasti kieltänyt ihmisuhrit, olisi voinut järkeillä että Jumala ehdottomasti haluaa mitätöidä semmoiset typeryydet jotka niinkin räikeästi rikkovat hänen lakiaan.

Toinenkin mahdollisuus esitetään 3.Moos. 27. Lunastusmaksulla oli mahdollista ostaa luvattu takaisin. Jefta olisi voinut vain maksaa vaaditun rahan tyttärestään ja asia olisi ollut sillä selvä.

Kolmas mahdollisuus olisi ollut seurata Jumalan itsensä esimerkkiä. Siellä täällä Raamattua törmää kummallisiin kohtiin, jossa Jumala jotain päätettyään muuttaakin mieltään ja katuu suunnitelmiaan: vedenpaisumuksessa katuu koko ihmisten tekemistä, sitten erinäisiä suunnittelemiaan tuhotoimia kuten kultainen vasikka -jutussa, se tuhoojaenkeli -tapaus jebusilaisen Araunan puimatantereella, Joonan aikainen Ninive jne... Saulin kuninkuuttakin Jumala katuu ja esimerkkejä löytyy lisääkin.

Kuinka ihmeessä kaikkiviisas Jumala erehtyy että pitää jälkikäteen katua?
Ei erehdykään. Kyllä Kaikkiviisas tietää mitä tekee eikä mokaile.
Kyse on esimerkistä. 

Ja armollisuudesta.

Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään mitä ei itseltäänkään. Jos hän odottaa ihmisen katuvan virheitään, niin hän itsekin laittaa itsensä silloin tällöin katumaan. Jotta katuminen olisi ihmiselle hyvän esimerkin innoittamana helpompaa.
Siksi hän välillä ”katuu”, ”peruuttaa” ja ”korjailee” suunnitelmiaan. Näyttääkseen kuinka se tehdään, että ihmisetkin sitten osaisivat samaa mallia noudattaen katua virheitään ja korjata tekojaan.

Jefta olisi voinut ajatella, että jos kerran Jumalakin joskus katui lupauksiaan ja jätti ne toteuttamatta niin voisi hänkin niin tehdä. Jos Jumalan kunnia sen kesti niin miksei Jeftankin. Ei tarvitse olla Jumalaa jääräpäisempi. Eikä hölmöjä suunnitelmia pöhköpäisesti loppuun viedä.

Jefta ei katunut eikä muuttanut suunnitelmaansa. Hän pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Ympäröivä yhteisö näyttää hyväksyneen tapahtuman; Jeftasta tehdään Israelin tuomari ja tytöstä kansallissankari, jonka muistoa Israelin tyttäret lauluin ylistivät neljän päivän ajan joka vuosi.

Kun kansalla on tuommoinen oikeudentaju ja käsitys Herran tahdosta ei siitä hyvää seuraa.

Semmoista perimätietoa on että uhrattu tyttö olisi apoteoosittu jonkinlaiseksi puolipakanalliseksi jumalatarhahmoksi jota olisi niinä neljänä päivänä vuodessa palvottu ja näin saatu vielä yksi uusi epäjumala muiden epäjumalien rinnalle kansalle eksytykseksi ja lisäharminaiheeksi Herralle.

Jeftan menestyksekkäät sotatoimet ammonilaisia vastaan luisuivat sisällissodaksi jossa neljäkymmentäkaksi tuhatta efraimilaista tapettiin. Jeftalta ei jäänyt jälkeläisiä. Ei tietenkään kun tappoi sen ainoansa.

Jeesus sanoo vielä oman sanansa tähänkin episodiin liittyen: Matt. 5:33-37 antaa ohjeistusta että ei kannata ollenkaan valoja vannoa. Ettette tällää itseänne tilanteeseen jossa vahingokseen vannottuaan onkin sidottu mahdottomiin valintoihin joista vain pahaa seuraa.

Jumalan laki on aika arkijärkistä ja käytännönläheistä jos sen ottaa sellaisenaan eikä sotke siihen mitään kummallisuuksia.


-Ulla Rautiainen-