Elokuvan osittain faktainen, osittain fiktiivinen tarina on nerokas ja huikea.
Salieri tuskin todellisuudessa murhasi ketään.
Mutta fiktio on joskus valheeksi naamioitua totuutta.
Tarina kertoo kahdesta säveltäjästä:
Antonio Salieri on hurskas, jumalinen mies, jolla on ylevä tarkoitus musiikillaan kunnioittaa Jumalaa – kunhan Jumala vastalahjana korottaa hänet taiteessaan arvostetuksi ja kiitetyksi.
Wolfgang Amadeus Mozart on moraaliton rietastelija, joka on syntymälahjanaan saanut ylivertaisen lahjakkuuden säveltää ihmeellisen ihanaa musiikkia.
Sekös Salieria riepoo: Jumala on pettänyt hänet kaupassa ja pilkkaa vielä antamalla ilman minkäänlaisia elämäntapoihin liittyviä ehtoja tuolle tyhjäpäisesti kikattavalle juopolle irstailijalle sen, minkä eteen Salieri on tehnyt suuria uhrauksia.
Salieri kostaa Jumalalle tappamalla Mozartin.
Ja hukkuu itse hulluuteen.
Kyseessä on oikeastaan Kainin ja Abelin tarina toisin kerrottuna.
Jumalan tuli ei laskeudu Salierin alttarille, vaan suosion saa toinen.
Amadeus (nimikin merkitsee Jumalan rakastama) leimuaa ylivertaisen lahjakkuutensa liekeissä Salierin jäädessä ihmelapsen rinnalla keskinkertaisuudeksi.
Salierilla on kyllä oma lahjakkuutensa: muiden saadessa sävelistä vain viihdyttävyyttä, Salieri kykenee tunnistamaan kilpailijansa musiikissa jumalallisen kipinän, Luojan äänen ja kosketuksen.
Mutta se ei riitä hänelle. On katkeraa olla pelkkä kipinän tunnistaja kun haluaisi olla kipinän kantaja.
Salierin ongelma teologisesti ajateltuna on, että hän ei ymmärrä lahjan olevan lahja, vaan yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa saadakseen haluamansa (ja siksikö ei sitä saa?). Hän ei anna kunniaa Jumalalle pyyteettömästi, vaan vaatii siitä osansa itselleen. Eikä hän anna Jumalalle oikeutta päättää kenen kautta lahjansa välittää vaan loukkaantuu, kun välikappaleeksi valikoituukin väärä mies.
Ja niin ihmisestä, joka aloitti tarkoituksena kunnioittaa Jumalaa tuleekin Jumalan vihollinen ja murhaaja.
Ilmiö ei ole tuntematon tosielämässäkään. Uskovaisten yhteisöt ovat täynnänsä ihmisiä, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus päättää, ketkä ja millaiset ihmiset saavat olla Jumalan käytössä ja lahjojen välikappaleina. Kun Jumala ei toimikaan heidän määräämiensä kaavojen mukaan, kateudesta sikiävä raivokas viha naamioituu farisealaiseen lakihenkisyyteen ja ”väärä valinta” saa päällensä armottoman vainokampanjan.
Osittain ymmärrettävää: ei mikään ole niin katkeraa kuin nähdä Jumalan tulen lankeavan toiselle alttarille oman vaivalla rakennetun alttarin jäädessä kylmäksi.
Osittain käsittämätöntä: eikö suurin lahja ole olla niin läheisesti Jumalan mielen tavoittajana, että tunnistaa jumalallisen kipinän sielläkin, missä sen kaikkein epätodennäköisemmin olettaisi esiintyvän?
Kyllähän lahjakas voi olla, vaikkei olisi mitään tajua Jumalasta (niin kuin elokuvan Amadeus), sillä joskus kaikkivaltiuttaan osoittaakseen Kaikkivaltias valuttaa lahjansa täysin mahdottomien ihmisten läpi, käyttää näitä työkaluinaan ilman kosketusta sieluun – ehkä siksi että lahja erottuisi selvemmin lahjan kantajasta niin kuin loistava jalokivi tummaa taustaa vasten.
Mutta eikö jumalallisen kipinän tunnistamiseen tarvita mielen liikkumista tarpeeksi likellä Jumalan mieltä, sieluun tarttunutta tuntua jumaluudesta?
Joten elokuvan Salieri erehtyy pahan kerran: oikeasti hän on saanut enemmän kuin kadehtimansa Mozart; kyvyn kuulla Jumalan ääni musiikissa ja niin tavoittaa Jumala itse, mutta hän ei vain osaa arvostaa omaa lahjaansa.
Se on draaman suurin tragedia.
-Ulla Rautiainen-
kiitos tästä pohdiskelusta. "vastaa" minunkin esittämättömiin kysymyksiin sillä elokuvaa katsoessa myötätuntoni oli Salierin puolella
VastaaPoista